Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Fri, 19 Jan 2018 15:13:55 +0200 fi Korhosen neljäs ristiretki http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/249411-korhosen-neljas-ristiretki <p>&nbsp;</p><p>Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja Johanna Korhonen on esittänyt Helsingin tuoreelle piispalle Teemu Laajasalolle joukon kysymyksiä, jotka ovat puhuttaneet valtakuntaa jo viikon, sellaisella volyymilla, että harva muistaa presidentinvaalien ennakkoäänestyksen jo alkaneen.</p><p>&nbsp;</p><p>Kyse on noin 2600 euron puuttuvista kuiteista, ja erinäisistä kuluista, joista voidaan perustellusti keskustella että kuuluvatko ne Helsingin seurakuntayhtymän tai Kallion seurakunnan maksettavaksi.</p><p>&nbsp;</p><p>Tosin edes tästä summasta ja kuittien puuttumisesta meillä ei ole täsmällistä tietoa. On mahdollista, että tositemerkintä tai muistiotosite, joka on kelvannut laskun hyväksyjälle ei ole kelvannnut Korhoselle. Tämä selviää myöhemmin seurakuntayhtymän teettämässä tarkastuksessa.</p><p>&nbsp;</p><p>Korhosta ei voi syyttää sinnikkyyden puutteesta, hänen tarkastettuaan sekä Savonlinnassa että Tel Avivissa sijainneista hotelleista, että montako henkeä nukkui ja missä. Sen sijaan hän ei ole kysynyt Laajasalolta itseltään menojen perusteita. Näin siksi, että tavoitteena on ollut piispan saattaminen median kautta mahdollisimman huonoon valoon. Kirkon etu on ollut väline, ei päämäärä. Korhonen on toki kertonut tavanneensa Laajasalon syyskuussa. Sitä hän ei erikseen korostanut, että tapaaminen järjestetiin Laajasalon aloitteesta. Luottokorttiasioista ei tuolloin puhuttu mitään, Korhonen nimittäin tilasi tositteet vasta marraskuussa.</p><p>&nbsp;</p><p>Jos Korhonen oikeasti haluaisi kirkolle hyvää, hän olisi edes kokeillut kirkon sisäisiä reittejä, ja varonut päästämästä julkisuuteen sellaisia epäilyksiä, joihin löytyy hyvä selitys, mutta joista saa turhan kohun. Korhonen ei kuitenkaan ole informoinut toimistaan edes hiippakuntavaltuustoa, jonka puheenjohtaja hän on. Tämä toimi onkin ainoa hento kytkös Korhosen ja Kallion seurakunnan tai Helsingin seurakuntayhtymän välillä. Korhonen on nimittäin vantaalainen kirkkovaltuutettu.</p><p>&nbsp;</p><p>Lehdet ovat mässäilleet shampanjatarjoiluilla, vaikka olisi ollut vaivatonta selvittää, että kyse on oli Laajasalon isännöimästä tilaisuudesta arkkipiispan koolle kutsumalle Arvojen areenalle, joka on eräänlainen nuorille päättäjille suunnattu kirkon oma maanpuolustuskurssi. Juomatarjoilujen arvo oli kuusi euroa per vieras. Näin halvalla ei päättäjiä tapaa kukaan.</p><p>&nbsp;</p><p>Korhonen olisi voinut Tel Avinin sijaan soittaa Helsingin &nbsp;yleisen kirkkovaltuuston puheenjohtajalle Kaisa Raittilalle, joka oli läsnä lööppeihinkin päätyneellä Kallion kirkkoherran &quot;juhlalounaalla&quot; piispanvaalin jälkeen. Raittila kuvaa tilaisuutta Kirkko ja Kaupunki -lehden keskusteluosioissa näin: &quot;Kyseessä oli seuraavan puolivuotiskauden suunnittelupalaveri, jollaisia Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja oli järjestänyt kaksi kertaa vuodessa.&quot; Lisäksi Raittila toteaa, että tällaisia pieniä etuja luottamushenkilöt joskus saavat, kun käyttävät aikaansa kirkon hyväksi ilman palkkaa tai pienin palkkioin. Jaana Hallamaalle Korhonen sen sijaan soitti, yrittäessään saada Laajasalon kiinni kahdeksan euron kuitista koskien kahvitarjoilua muille piispaehdokkaille. Muut ehdokkaat maksoivat kahvinsa itse, Laajasalo joi kirkon piikkiin, työtehtävissä kun oli.</p><p>Korhonen olisi voinut myös selvittää, että miksi kirkkoherran luottokortilla on ostettu kokista. Tätä on moni valtakunnan päämedia kysynyt. Sitä olisi voinut kysyä vaikka minulta. Olen juonut Kallion kirkossa Laajasalon tarjoamaa kokista. Tarjoilun syy oli se, että kun Laajasalo ei itse juo kahvia, hän ajatteli että on kohteliasta tarjota vieraille samaa mitä isäntäkin juo. Omat juomansa Laajasalo on kustantanut itse. Mutta voihan olla, että juuri tämä tarjoilu vie leivän kirkon diakoniatyön pöydästä. Tarjoilun tasoa on ehkä hyvä tarkistaa.</p><p>&nbsp;</p><p>Korhonen olisi voinut pohtia myös sitä, liittyisikö Laajasalon ostama flow festarien lippu siihen, että kyse on suurimmasta Kallion seurakunnan alueella järjestettävästä vuosittaisesta tapahtumasta, jossa kirkko haluaa olla läsnä. Kallion seurakunta on tehnyt festivaalien kanssa aiemmin yhteistyötä ruokahuoltoon liittyen. Laajasalon omaa musiikkimakua festivaalin tarjonta ei tiettävästi vastaa.</p><p>&nbsp;</p><p>Kysyin Helsingin seurakuntayhtymästä, että millaisella tasolla Laajasalon luottokortin käyttö on ollut suhteessa muihin helsinkiläisiin kirkkoherroihin. Tehtävät huomioiden se on ollut samalla tasolla, noin seitsemän tonnia vuodessa. &quot;Tehtävät&quot; viittaavat tässä Laajasalon &nbsp;jo päättyneisiin kolmeen rinnakkaiseen työhön, joissa on ollut sama kortti käytössä. Laajasalo on ollut Helsingin seurakuntayhtymän johtajana, Kallion kirkkoherrana ja pappisasessorina. Laajasalo ei siis ole aiheuttanut toiminnallaan tavallisuudesta poikkeavia kuluja työntantajalleen. Tämän olisi voinut tarkistaa sieltä seurakuntayhtymästä.</p><p>&nbsp;</p><p>Käsissämme on kohu, jonka varsinaiseksi pihviksi jäävät kolme tarpeettoman kallista majoitusta työmatkojen yhteydessä, ja toistaiseksi selvittämätön määrä puuttuvia tositteita. Ymmärrän niitä, jotka näitä majoituksia paheksuvat. Itse en työni vuoksi paljon matkailleena oikein osaa, jos vuosittaisia matkapäiviä on lähemmäs sata. Ylimääräinen satanen on pieni hinta siitä, että johtotehtävissä työskentelevä on levännyt ja tolkuissaan. Muistelen kaiholla etelä-afrikkalaista kahden huoneen hotellihuoneistoa, jossa saatoin järjestää tapaamisia, eikä tarvinnut viedä ihmisiä ravintolaan syömään. Kustannustaso olisi muuten sama.</p><p>&nbsp;</p><p>Ja sitten oli vielä se puolisolisä. Ensinnäkin, työmatka Tel Aviviin oli käsitelty sekä etukäteen, että jälkikäteen Kallion seurakuntaneuvostossa. Eriäviä mielipiteitä ei ollut. Tämän voisi tarkistaa pöytäkirjoista. Matkan tarkoituksena oli tutustua Jerusalemin ja Tel Avivin alueella tehtävään lähetystyöhön, jota seurakunta rahoittaa. Kaupungit sijaitsevat tunnin ajomatkan päässä toisistaan. Päivärahan syötössä oli seurakunnan sihteerille tapahtunut inhimillinen virhe, se oli kirjaantunut väärille päiville. Puolisonsa matkan Laajasalo maksoi itse, tästä ei koitunut seurakunnalle lisäkustannuksia.</p><p>&nbsp;</p><p>Korhosen syytösten teho perustuu osin aineiston taitavaan valikointiin, osin siihen, että syytöksiä on esitetty jo niin pitkään, että niistä syntyy vaikutelma hämäräpelistä kirkollisen vallan salongeissa.</p><p>&nbsp;</p><p>Ihmettelin jo piispanvaalien alla negatiivisen kampanjoinnin volyymiä. Seurasin läheltä, olin Laajasalon tukiryhmässä. Korhonen tuki kilpailevaa ehdokkasta Jaana Hallamaata (<em>korjasin tekstin, sain tiedon, että Korhosen roolia ei voi luonnehtia vaalipäällikön rooliks</em>i).</p><p>&nbsp;</p><p>Vaalien alla kaikki puhuivat Teemusta, joko hyvää tai pahaa. Tässä kohdin Hallamaan tukijat laskiva väärin: koska negatiivista julkisuutta ei saatu generoitua kovin paljon, ehdokas, josta puhuttiin, voitti. Taitavammat strategit olisivat puhuneet omasta ehdokkaastaan hyvää. Mutta Hallamaasta ei puhunut kukaan.</p><p>&nbsp;</p><p>Yrityksiä negatiivisen julkisuuden hankkimiseksi ei puuttunut. Helsinkiläisen naisen puolesta jätettiin kesällä tuomikapituliin kantelu seksuaalisesta häirinnästä. Tällaiset kantelut ovat vakavia, ja ne pitää tutkia huolella. Kantelun ajankohta on kuitenkin erikoinen, se jätettiin piispanvaalien alla 1.8., vaikka epäillyt teot ovat vuosilta 2008 ja 2013. Vaalit olivat 16.8.</p><p>&nbsp;</p><p>Kantelua yritettiin liittää vaaleissa ehdolla olleeseen Laajasaloon, joka oli kantelun mukaan syyllistynyt väärien tai puutteellisten ohjeiden antamiseen epäillylle. Kantelun oli uhrin puolesta kirjoittanut Korhosen aisapari Tikkurilan kirkkovaltuustosta, Sari Roman-Lagerspetz, Hallamaan tukijoita hänkin. Kantelua pyrittiin levittämään myös mediaan, ainakin Helsingin sanomat uutisoi mahdollisesta häirintätapauksesta Helsingissä 9.8., alle kaksi viikkoa ennen piispanvaaleja. Lehdellä oli tiedossaan oletetun uhrin ja oletetun tekijän henkilöllisyys. Kantelu on luottamuksellinen, joten sitä ei saa pyytämälläkään Helsingin tuomiokapitulista. Jonkun on täytynyt lähettää se Hesarille. Sen tiedon kapitulista saa, että kantelu on tehty. Mutta senkin kaivaminen edellyttää, että joku vinkkaa aiheesta. Toimittajien arkirutiineihin ei kuulu tuomiokapitulin arkiston penkominen ilman ulkoista kimmoketta.</p><p>&nbsp;</p><p>Sivumennen sanoen, jos jotain ihmistä epäillään seksuaalisesta häirinnästä, oikeat neuvot ovat kalliit. Varsinkin, jos syytökset pitävät paikkansa. Tästä tapauksesta emme vielä tiedä, asian käsittely on kesken.</p><p>&nbsp;</p><p>Negatiivinen kampanjointi jatkui vaalien jälleen. Samuli Suonpää kirjoitti tällä viikolla Kirkossa ja kaupungissa Korhosen motiiveista, että &quot;Korhonen on piispanvaalista alkaen ollut sitä mieltä, että Helsingin piispaksi valittiin väärä henkilö&quot;. Vaalit voi tosiaan voittaa myös jälkikäteen, jos väärän piispan saa savustettua virasta. Sitä Korhonen on yrittänyt jo puoli vuotta. Edellytykset tosin ovat heikot, sillä piispan voi irtisanoa vain piispan virassa tehdyistä rikkeistä. Niitä ei ole, ja nuo kirkkoherrana tehdyt arviointivirheet eivät lähemmin tarkasteltuna edes oikein täytä rikkeen tunnusmerkistöä. Vihjailut kortin käyttöön liittyvistä rikosepäilyistä perustuvat Demokraatin juttuun, jossa haastateltiin alan professoria. Asiantuntijalle esitettiin vain Korhosen epäilyt, mutta ei piispan vastauksia. Kyllähän asiat saa näyttämään pahalta, kun oikein haluaa.</p><p>&nbsp;</p><p>Korhonen kertoi MTV:n huomenta Suomessa viime viikolla, että aloitti uuden piispan kanssa yhteistyön hyvässä hengessä, kunnes kiinnitti huomionsa piispan yritystoimintaan, joka ei ollut tullut julkisessa keskustelussa esille. Tällä Korhonen pyrkii, tulkintani mukaan toki, synnyttämään vaikutelman että ei hänellä ole mitään Laajasaloa vastaan. Ihan tässä kirkon asioita hoidetaan.</p><p>&nbsp;</p><p>Mutta jos ollaan ihan tarkkoja, hyvää henkeä kesti joitakin kymmeniä tunteja. Sen verran Korhoselta kului vaalien jälkeen, ennen kuin hän teki tietopyynnön siitä, oliko Laajasalolla ollut sivutoimilupa, jota yrityksen pyörittäminen edellyttäisi. Suomen kuvalehti paljasti kolme päivää Korhosen tietopyynnön jälkeen julkaisemassaan jutussa, että yritys oli lisäksi velkaantunut.</p><p>&nbsp;</p><p>Korhonen sai sittemmin vastauksen tiedusteluunsa sivutoimiluvasta, jonka mukaan lupa oli myönnetty ja kunnossa. Korhonen ei kuitenkaan uskonut lainoppineen asessorin eikä asian esitelleen notaarin tulkintaa, vaan halusin jatkaa väittämistä siitä, että Laajasalolta puuttui sivutoimilupa. Vaikka nimenomaisesti asiasta vastaavat olivat kertoneet toisin.</p><p>&nbsp;</p><p>Tämän rinnalla Hallamaan tukeneet nettiaktivistit virittevät keskustelua Laajasalon ansioluettelon epätarkkuuksista. Epätarkkuuksia oli, mutta ne eivät olleet yksin riittävän suuria laajan kohun aikaansaamiseksi. Yritystoiminnasta kirjoitettiin jonkun aikaa, mutta sekin kuivui kasaan piispan ilmoitettua, että yrityksen tilit on tarkastettu, eikä tarkastaja havainnut moitteita myöhästymisiä lukuunottamatta. Moni olisi vetänyt tappiollisen firman konkurssiin, mutta Laajasalo päätti tehdä sivutöitään alasajetun firman kautta. &quot;Alasajo&quot; ei käsitteenä ole virheellinen, sillä miljoonan liikevaihto kuihtui kymppitonneiksi. Pienempikin prosentuaalinen pudotus uutisoidaan romahduksena.</p><p>&nbsp;</p><p>Kun kohu ei ottanut edetäkseen, Korhonen tilasi kaikki Laajasalon kuitit Kallion kaudelta, etsiäkseen niistä raskauttavia tapahtumia. Kahden kuukauden työn tuloksena syntyi neljänkymmenen kysymyksen lista, josta puolet koski uudelleen lämmitettyä kohua yritystoiminnasta. Isompi volyymi takasi isomman näkyvyyden. Nämä kysymykset lähetettiin laajalla jakelulla erilaisille kirkollisille merkkihenkilöille, ja kuin sattuman oikusta myös media tiesi kysymyksistä jo samana päivänä kuin Korhonen lähetti viestinsä. Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmi kertoi tuoreessa kolumnissaan, että paketti saapui heille sähköpostitse yllättäen ja pyytämättä. Helsingin hiippakuntavaltuuston varapuheenjohtaja, kaiken järjen mukaan Korhosen työpari, Wiking Vuori taas sai lukea listan lehdistä. Viestin saajat oli siis valikoitu näkyvyyskriteerein. Näin toimii vaalipäällikkö. Luottamushenkilö olisi toiminut toisin.</p><p>&nbsp;</p><p>Korhonen on muutenkin esiintynyt toimissaan luottamushenkilönä, mutta ei ole toiminut niinkuin luottamushenkilöt toimivat. Tavoitteena on ollut mahdollisimman iso kohu, ei itse asioiden selvittäminen. Kuten tiedämme, monet listan kysymykset olisivat selvinneet paikallispuhelun hinnalla.</p><p>&nbsp;</p><p>Iltalehti viittasi kuluneen viikon aikana julkaisemassaan jutussa siihen, että Korhonen on aika valikoiva tarkistellessaan kirkollisen johdon taloudellisia toimia. Kun Irja Askolaa moitittiin liiallisista viiniostoksista 2016, silloinkin hiippakuntavaltuuston puheenjohtajana istunut Korhonen ei tehnyt elettäkään tarkastaakseen, löytyisikö epäselvyyksiä uutisoitua enemmän. Ilmeisesti Askola oli oikea piispa.</p><p><br />&nbsp;</p><p>Piispalla on selvitettäviä asioita. Mutta en ole koskaan nähnyt politiikassa yhtä likaisia vaaleja kuin Helsinngin piispanvaalit olivat, ja ovat edelleen. Kokemusta vaaleista minulla on.</p><p><br />&nbsp;</p><p>Kokeneet poliitikot tietävät, että kävi vaaleissa miten kävi, niiden jälkeen on kyettävä yhteistyöhön. Vaalityön jättäminen kokemattomille sisältää riskinsä. Ne riskit ovat realisoituneet vaalien jälkeisenä aikana. Yhteistyön liput eivät tällä hetkellä juuri hulmua Helsingin hiippakunnassa.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>  

Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja Johanna Korhonen on esittänyt Helsingin tuoreelle piispalle Teemu Laajasalolle joukon kysymyksiä, jotka ovat puhuttaneet valtakuntaa jo viikon, sellaisella volyymilla, että harva muistaa presidentinvaalien ennakkoäänestyksen jo alkaneen.

 

Kyse on noin 2600 euron puuttuvista kuiteista, ja erinäisistä kuluista, joista voidaan perustellusti keskustella että kuuluvatko ne Helsingin seurakuntayhtymän tai Kallion seurakunnan maksettavaksi.

 

Tosin edes tästä summasta ja kuittien puuttumisesta meillä ei ole täsmällistä tietoa. On mahdollista, että tositemerkintä tai muistiotosite, joka on kelvannut laskun hyväksyjälle ei ole kelvannnut Korhoselle. Tämä selviää myöhemmin seurakuntayhtymän teettämässä tarkastuksessa.

 

Korhosta ei voi syyttää sinnikkyyden puutteesta, hänen tarkastettuaan sekä Savonlinnassa että Tel Avivissa sijainneista hotelleista, että montako henkeä nukkui ja missä. Sen sijaan hän ei ole kysynyt Laajasalolta itseltään menojen perusteita. Näin siksi, että tavoitteena on ollut piispan saattaminen median kautta mahdollisimman huonoon valoon. Kirkon etu on ollut väline, ei päämäärä. Korhonen on toki kertonut tavanneensa Laajasalon syyskuussa. Sitä hän ei erikseen korostanut, että tapaaminen järjestetiin Laajasalon aloitteesta. Luottokorttiasioista ei tuolloin puhuttu mitään, Korhonen nimittäin tilasi tositteet vasta marraskuussa.

 

Jos Korhonen oikeasti haluaisi kirkolle hyvää, hän olisi edes kokeillut kirkon sisäisiä reittejä, ja varonut päästämästä julkisuuteen sellaisia epäilyksiä, joihin löytyy hyvä selitys, mutta joista saa turhan kohun. Korhonen ei kuitenkaan ole informoinut toimistaan edes hiippakuntavaltuustoa, jonka puheenjohtaja hän on. Tämä toimi onkin ainoa hento kytkös Korhosen ja Kallion seurakunnan tai Helsingin seurakuntayhtymän välillä. Korhonen on nimittäin vantaalainen kirkkovaltuutettu.

 

Lehdet ovat mässäilleet shampanjatarjoiluilla, vaikka olisi ollut vaivatonta selvittää, että kyse on oli Laajasalon isännöimästä tilaisuudesta arkkipiispan koolle kutsumalle Arvojen areenalle, joka on eräänlainen nuorille päättäjille suunnattu kirkon oma maanpuolustuskurssi. Juomatarjoilujen arvo oli kuusi euroa per vieras. Näin halvalla ei päättäjiä tapaa kukaan.

 

Korhonen olisi voinut Tel Avinin sijaan soittaa Helsingin  yleisen kirkkovaltuuston puheenjohtajalle Kaisa Raittilalle, joka oli läsnä lööppeihinkin päätyneellä Kallion kirkkoherran "juhlalounaalla" piispanvaalin jälkeen. Raittila kuvaa tilaisuutta Kirkko ja Kaupunki -lehden keskusteluosioissa näin: "Kyseessä oli seuraavan puolivuotiskauden suunnittelupalaveri, jollaisia Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja oli järjestänyt kaksi kertaa vuodessa." Lisäksi Raittila toteaa, että tällaisia pieniä etuja luottamushenkilöt joskus saavat, kun käyttävät aikaansa kirkon hyväksi ilman palkkaa tai pienin palkkioin. Jaana Hallamaalle Korhonen sen sijaan soitti, yrittäessään saada Laajasalon kiinni kahdeksan euron kuitista koskien kahvitarjoilua muille piispaehdokkaille. Muut ehdokkaat maksoivat kahvinsa itse, Laajasalo joi kirkon piikkiin, työtehtävissä kun oli.

Korhonen olisi voinut myös selvittää, että miksi kirkkoherran luottokortilla on ostettu kokista. Tätä on moni valtakunnan päämedia kysynyt. Sitä olisi voinut kysyä vaikka minulta. Olen juonut Kallion kirkossa Laajasalon tarjoamaa kokista. Tarjoilun syy oli se, että kun Laajasalo ei itse juo kahvia, hän ajatteli että on kohteliasta tarjota vieraille samaa mitä isäntäkin juo. Omat juomansa Laajasalo on kustantanut itse. Mutta voihan olla, että juuri tämä tarjoilu vie leivän kirkon diakoniatyön pöydästä. Tarjoilun tasoa on ehkä hyvä tarkistaa.

 

Korhonen olisi voinut pohtia myös sitä, liittyisikö Laajasalon ostama flow festarien lippu siihen, että kyse on suurimmasta Kallion seurakunnan alueella järjestettävästä vuosittaisesta tapahtumasta, jossa kirkko haluaa olla läsnä. Kallion seurakunta on tehnyt festivaalien kanssa aiemmin yhteistyötä ruokahuoltoon liittyen. Laajasalon omaa musiikkimakua festivaalin tarjonta ei tiettävästi vastaa.

 

Kysyin Helsingin seurakuntayhtymästä, että millaisella tasolla Laajasalon luottokortin käyttö on ollut suhteessa muihin helsinkiläisiin kirkkoherroihin. Tehtävät huomioiden se on ollut samalla tasolla, noin seitsemän tonnia vuodessa. "Tehtävät" viittaavat tässä Laajasalon  jo päättyneisiin kolmeen rinnakkaiseen työhön, joissa on ollut sama kortti käytössä. Laajasalo on ollut Helsingin seurakuntayhtymän johtajana, Kallion kirkkoherrana ja pappisasessorina. Laajasalo ei siis ole aiheuttanut toiminnallaan tavallisuudesta poikkeavia kuluja työntantajalleen. Tämän olisi voinut tarkistaa sieltä seurakuntayhtymästä.

 

Käsissämme on kohu, jonka varsinaiseksi pihviksi jäävät kolme tarpeettoman kallista majoitusta työmatkojen yhteydessä, ja toistaiseksi selvittämätön määrä puuttuvia tositteita. Ymmärrän niitä, jotka näitä majoituksia paheksuvat. Itse en työni vuoksi paljon matkailleena oikein osaa, jos vuosittaisia matkapäiviä on lähemmäs sata. Ylimääräinen satanen on pieni hinta siitä, että johtotehtävissä työskentelevä on levännyt ja tolkuissaan. Muistelen kaiholla etelä-afrikkalaista kahden huoneen hotellihuoneistoa, jossa saatoin järjestää tapaamisia, eikä tarvinnut viedä ihmisiä ravintolaan syömään. Kustannustaso olisi muuten sama.

 

Ja sitten oli vielä se puolisolisä. Ensinnäkin, työmatka Tel Aviviin oli käsitelty sekä etukäteen, että jälkikäteen Kallion seurakuntaneuvostossa. Eriäviä mielipiteitä ei ollut. Tämän voisi tarkistaa pöytäkirjoista. Matkan tarkoituksena oli tutustua Jerusalemin ja Tel Avivin alueella tehtävään lähetystyöhön, jota seurakunta rahoittaa. Kaupungit sijaitsevat tunnin ajomatkan päässä toisistaan. Päivärahan syötössä oli seurakunnan sihteerille tapahtunut inhimillinen virhe, se oli kirjaantunut väärille päiville. Puolisonsa matkan Laajasalo maksoi itse, tästä ei koitunut seurakunnalle lisäkustannuksia.

 

Korhosen syytösten teho perustuu osin aineiston taitavaan valikointiin, osin siihen, että syytöksiä on esitetty jo niin pitkään, että niistä syntyy vaikutelma hämäräpelistä kirkollisen vallan salongeissa.

 

Ihmettelin jo piispanvaalien alla negatiivisen kampanjoinnin volyymiä. Seurasin läheltä, olin Laajasalon tukiryhmässä. Korhonen tuki kilpailevaa ehdokkasta Jaana Hallamaata (korjasin tekstin, sain tiedon, että Korhosen roolia ei voi luonnehtia vaalipäällikön rooliksi).

 

Vaalien alla kaikki puhuivat Teemusta, joko hyvää tai pahaa. Tässä kohdin Hallamaan tukijat laskiva väärin: koska negatiivista julkisuutta ei saatu generoitua kovin paljon, ehdokas, josta puhuttiin, voitti. Taitavammat strategit olisivat puhuneet omasta ehdokkaastaan hyvää. Mutta Hallamaasta ei puhunut kukaan.

 

Yrityksiä negatiivisen julkisuuden hankkimiseksi ei puuttunut. Helsinkiläisen naisen puolesta jätettiin kesällä tuomikapituliin kantelu seksuaalisesta häirinnästä. Tällaiset kantelut ovat vakavia, ja ne pitää tutkia huolella. Kantelun ajankohta on kuitenkin erikoinen, se jätettiin piispanvaalien alla 1.8., vaikka epäillyt teot ovat vuosilta 2008 ja 2013. Vaalit olivat 16.8.

 

Kantelua yritettiin liittää vaaleissa ehdolla olleeseen Laajasaloon, joka oli kantelun mukaan syyllistynyt väärien tai puutteellisten ohjeiden antamiseen epäillylle. Kantelun oli uhrin puolesta kirjoittanut Korhosen aisapari Tikkurilan kirkkovaltuustosta, Sari Roman-Lagerspetz, Hallamaan tukijoita hänkin. Kantelua pyrittiin levittämään myös mediaan, ainakin Helsingin sanomat uutisoi mahdollisesta häirintätapauksesta Helsingissä 9.8., alle kaksi viikkoa ennen piispanvaaleja. Lehdellä oli tiedossaan oletetun uhrin ja oletetun tekijän henkilöllisyys. Kantelu on luottamuksellinen, joten sitä ei saa pyytämälläkään Helsingin tuomiokapitulista. Jonkun on täytynyt lähettää se Hesarille. Sen tiedon kapitulista saa, että kantelu on tehty. Mutta senkin kaivaminen edellyttää, että joku vinkkaa aiheesta. Toimittajien arkirutiineihin ei kuulu tuomiokapitulin arkiston penkominen ilman ulkoista kimmoketta.

 

Sivumennen sanoen, jos jotain ihmistä epäillään seksuaalisesta häirinnästä, oikeat neuvot ovat kalliit. Varsinkin, jos syytökset pitävät paikkansa. Tästä tapauksesta emme vielä tiedä, asian käsittely on kesken.

 

Negatiivinen kampanjointi jatkui vaalien jälleen. Samuli Suonpää kirjoitti tällä viikolla Kirkossa ja kaupungissa Korhosen motiiveista, että "Korhonen on piispanvaalista alkaen ollut sitä mieltä, että Helsingin piispaksi valittiin väärä henkilö". Vaalit voi tosiaan voittaa myös jälkikäteen, jos väärän piispan saa savustettua virasta. Sitä Korhonen on yrittänyt jo puoli vuotta. Edellytykset tosin ovat heikot, sillä piispan voi irtisanoa vain piispan virassa tehdyistä rikkeistä. Niitä ei ole, ja nuo kirkkoherrana tehdyt arviointivirheet eivät lähemmin tarkasteltuna edes oikein täytä rikkeen tunnusmerkistöä. Vihjailut kortin käyttöön liittyvistä rikosepäilyistä perustuvat Demokraatin juttuun, jossa haastateltiin alan professoria. Asiantuntijalle esitettiin vain Korhosen epäilyt, mutta ei piispan vastauksia. Kyllähän asiat saa näyttämään pahalta, kun oikein haluaa.

 

Korhonen kertoi MTV:n huomenta Suomessa viime viikolla, että aloitti uuden piispan kanssa yhteistyön hyvässä hengessä, kunnes kiinnitti huomionsa piispan yritystoimintaan, joka ei ollut tullut julkisessa keskustelussa esille. Tällä Korhonen pyrkii, tulkintani mukaan toki, synnyttämään vaikutelman että ei hänellä ole mitään Laajasaloa vastaan. Ihan tässä kirkon asioita hoidetaan.

 

Mutta jos ollaan ihan tarkkoja, hyvää henkeä kesti joitakin kymmeniä tunteja. Sen verran Korhoselta kului vaalien jälkeen, ennen kuin hän teki tietopyynnön siitä, oliko Laajasalolla ollut sivutoimilupa, jota yrityksen pyörittäminen edellyttäisi. Suomen kuvalehti paljasti kolme päivää Korhosen tietopyynnön jälkeen julkaisemassaan jutussa, että yritys oli lisäksi velkaantunut.

 

Korhonen sai sittemmin vastauksen tiedusteluunsa sivutoimiluvasta, jonka mukaan lupa oli myönnetty ja kunnossa. Korhonen ei kuitenkaan uskonut lainoppineen asessorin eikä asian esitelleen notaarin tulkintaa, vaan halusin jatkaa väittämistä siitä, että Laajasalolta puuttui sivutoimilupa. Vaikka nimenomaisesti asiasta vastaavat olivat kertoneet toisin.

 

Tämän rinnalla Hallamaan tukeneet nettiaktivistit virittevät keskustelua Laajasalon ansioluettelon epätarkkuuksista. Epätarkkuuksia oli, mutta ne eivät olleet yksin riittävän suuria laajan kohun aikaansaamiseksi. Yritystoiminnasta kirjoitettiin jonkun aikaa, mutta sekin kuivui kasaan piispan ilmoitettua, että yrityksen tilit on tarkastettu, eikä tarkastaja havainnut moitteita myöhästymisiä lukuunottamatta. Moni olisi vetänyt tappiollisen firman konkurssiin, mutta Laajasalo päätti tehdä sivutöitään alasajetun firman kautta. "Alasajo" ei käsitteenä ole virheellinen, sillä miljoonan liikevaihto kuihtui kymppitonneiksi. Pienempikin prosentuaalinen pudotus uutisoidaan romahduksena.

 

Kun kohu ei ottanut edetäkseen, Korhonen tilasi kaikki Laajasalon kuitit Kallion kaudelta, etsiäkseen niistä raskauttavia tapahtumia. Kahden kuukauden työn tuloksena syntyi neljänkymmenen kysymyksen lista, josta puolet koski uudelleen lämmitettyä kohua yritystoiminnasta. Isompi volyymi takasi isomman näkyvyyden. Nämä kysymykset lähetettiin laajalla jakelulla erilaisille kirkollisille merkkihenkilöille, ja kuin sattuman oikusta myös media tiesi kysymyksistä jo samana päivänä kuin Korhonen lähetti viestinsä. Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmi kertoi tuoreessa kolumnissaan, että paketti saapui heille sähköpostitse yllättäen ja pyytämättä. Helsingin hiippakuntavaltuuston varapuheenjohtaja, kaiken järjen mukaan Korhosen työpari, Wiking Vuori taas sai lukea listan lehdistä. Viestin saajat oli siis valikoitu näkyvyyskriteerein. Näin toimii vaalipäällikkö. Luottamushenkilö olisi toiminut toisin.

 

Korhonen on muutenkin esiintynyt toimissaan luottamushenkilönä, mutta ei ole toiminut niinkuin luottamushenkilöt toimivat. Tavoitteena on ollut mahdollisimman iso kohu, ei itse asioiden selvittäminen. Kuten tiedämme, monet listan kysymykset olisivat selvinneet paikallispuhelun hinnalla.

 

Iltalehti viittasi kuluneen viikon aikana julkaisemassaan jutussa siihen, että Korhonen on aika valikoiva tarkistellessaan kirkollisen johdon taloudellisia toimia. Kun Irja Askolaa moitittiin liiallisista viiniostoksista 2016, silloinkin hiippakuntavaltuuston puheenjohtajana istunut Korhonen ei tehnyt elettäkään tarkastaakseen, löytyisikö epäselvyyksiä uutisoitua enemmän. Ilmeisesti Askola oli oikea piispa.


 

Piispalla on selvitettäviä asioita. Mutta en ole koskaan nähnyt politiikassa yhtä likaisia vaaleja kuin Helsinngin piispanvaalit olivat, ja ovat edelleen. Kokemusta vaaleista minulla on.


 

Kokeneet poliitikot tietävät, että kävi vaaleissa miten kävi, niiden jälkeen on kyettävä yhteistyöhön. Vaalityön jättäminen kokemattomille sisältää riskinsä. Ne riskit ovat realisoituneet vaalien jälkeisenä aikana. Yhteistyön liput eivät tällä hetkellä juuri hulmua Helsingin hiippakunnassa.

 

]]>
63 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/249411-korhosen-neljas-ristiretki#comments Johanna Korhonen Kallion kirkko Piispa Teemu Laajasalo Piispanvaallit Fri, 19 Jan 2018 13:13:55 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/249411-korhosen-neljas-ristiretki
Charlie, turvallisuus ja sananvapaus http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/195504-charlie-turvallisuus-ja-sananvapaus <p>Tiedotimme maanantaina, että Maailma kylässä -festivaaleille suunniteltu Sananvapauskylä ei toteudu. Kulttuuri-, mielipide ja tiedelehtien liiton, Suomen Penin, Journalistiliiton, Viestintä ja kehitys -säätiön, Toimittajat ilman rajoja -järjestön ja Effin yhdessä rakentamassa teemakylässä oli tarkoitus käydä keskustelua festariyleisön kanssa sananvapaudesta meillä ja muualla.</p><p>&nbsp;</p><p>Peruutus ei ollut protesti, vaan välttämättömyys. Maan johtavat sananvapausjärjestöt eivät voi olla mukana järjestelyissä, joissa sananvapautta rajoitetaan. Oli syy mikä tahansa.</p><p>&nbsp;</p><p>Kylään oli tulossa monenlaista sisältöä, mutta Sarjakuvaseuran kokoama Minä olen Charlie -näyttely oli peruutuksen varsinainen peruste.</p><p>&nbsp;</p><p>Näyttely, joka on ollut esillä Kallion kirjastossa, ja parhaillaan Sellon kirjastossa Espoossa, piti sisällään neljä kuvaa profeetta Muhammedista, joissa profeetan hahmo syytti terroristeja itsensä satuttamisesta ja Jumalan pilkkaamisesta. Se oli koottu Pariisissa murhattujen toimittajien ja taiteilijoiden muistoksi. Sävy ei ollut provosoiva, vaan sovitteleva.</p><p>&nbsp;</p><p>Suojelupoliisin arvion mukaan Charlie Hebdo ja Muhammed ovat huonoja hakusanoja. Niihin liittyy riski. Ja tuo riski johti lopulta näyttelyn peruuntumiseen.</p><p>&nbsp;</p><p>Olin Kulttuuri-, mielipide ja tiedelehtien liiton toiminnanjohtajana läsnä kahdessa neuvottelussa, joissa suojelupoliisi ja Helsingin järjestyspoliisi esittivät kantojaan. Ensimmäisessä tapaamisessa henki oli se, että viranomaisten ensisijainen tehtävä on turvata kansalaisten perusoikeuksien toteutuminen. Sananvapaus kuuluu niihin. Toisessa tapaamisessa supo oli nihkeämpi, vaikka tilanne ei ollut muuttunut miksikään. Sen jälkeen meille ilmoitettiin, että Muhammedin kuvia ei saa ottaa mukaan näyttelyyn.</p><p>&nbsp;</p><p>Ymmärrän Kepan huolta turvallisuudesta. Siitäkin huolimatta, että Supon edustaja totesi aivan selkeästi, että mitään konkreettista uhkaa ei ole. Viranomaisten viestin saattoi tulkita kahdella vastakkaisella tavalla, koska viesti ei missään nimessä ollut täsmällinen. Kepa halusi kuulla, että uhka todella on olemassa, osittain siksi, että he kokevat ihan aitoa huolta turvallisuudesta, osittain siksi, että Kepa ei alun perinkään ollut innostunut siitä, että festivaaleilla olisi esillä jotain sellaista, josta joku saattaisi pahoittaa mielensä.</p><p>&nbsp;</p><p>Samalla jäin pohtimaan sitä, että eikö siinä ole jotain historiallisesti perin tuttua, että sensuroimme omaa ilmaisuamme siltä varalta että joku pahoittaa mielensä? Ja siinä, että kiiruhdamme automaattisesti sensuroimaan itseämme, koska joku ulkoinen väkivaltakoneisto saattaa reagoida?</p><p>&nbsp;</p><p>Olemme kansainvälisissä sananvapausvertailuissa maailman ykkösiä. Samalla on kysyttävä, johtuuko kärkisijamme siitä, että voimme todella käyttää sanaa vapaammin kuin kukaan muu, vai siitä, että itsesensuurimme on niin tehokas, että ulkoista sääntelyä ei tarvita?</p><p>&nbsp;</p><p>Turvallisuudella voimme perustella minkälaisia ilmaisun rajoituksia tahansa. Ja sen taidon todella osaamme. Kansallinen geeniperimämme antaa väkevät eväät oman ilmaisumme tarkkailulle, ettemme vain sanoisi jotain väärää, josta joku saattaa pahoittaa mielensä.</p><p>&nbsp;</p><p>En ole varma, peruuntuiko näyttely siksi, että turvallisuushuoli on aito, vai siksi, että kiiruhdamme sensuroimaan itseämme varmuuden vuoksi. Mutta siitä olen varma, että asiasta on syytä keskustella.</p><p>&nbsp;</p><p>Eniten olen huolestunut yksittäisten kansalaisten mielipiteistä, joita on tullut vastaan sosiaalisessa internetissä. Näyttelyn, ja samalla koko teemakylän, peruuntuminen on monissa keskusteluissa noteerattu myönteisenä asiana. Oli peruutus perusteltua tai ei, itse peruuntumisessa ei ole mitään myönteistä. Päinvastoin.</p><p>&nbsp;</p><p>Tilanne on se, että olemme itse alkaneet rajoittaa sananvapauttamme. Johtui rajoittaminen sitten terrorismin uhkasta, viranomaisten uhkakuvista, tai kansalaisyhteiskuntamme reaktioista niihin, sananvapaus on mennyt takapakkia.</p><p>&nbsp;</p><p>Se taas merkitsee, että terroristit ovat voittaneet. Terrorismi tarkoituksena ei ole tappaminen tai tuhoaminen sinänsä, vaan pelon herättäminen. Nyt tuo pelko on saanut meidät reagoimaan. Ja se, jos mikä, on huolestuttavaa.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tiedotimme maanantaina, että Maailma kylässä -festivaaleille suunniteltu Sananvapauskylä ei toteudu. Kulttuuri-, mielipide ja tiedelehtien liiton, Suomen Penin, Journalistiliiton, Viestintä ja kehitys -säätiön, Toimittajat ilman rajoja -järjestön ja Effin yhdessä rakentamassa teemakylässä oli tarkoitus käydä keskustelua festariyleisön kanssa sananvapaudesta meillä ja muualla.

 

Peruutus ei ollut protesti, vaan välttämättömyys. Maan johtavat sananvapausjärjestöt eivät voi olla mukana järjestelyissä, joissa sananvapautta rajoitetaan. Oli syy mikä tahansa.

 

Kylään oli tulossa monenlaista sisältöä, mutta Sarjakuvaseuran kokoama Minä olen Charlie -näyttely oli peruutuksen varsinainen peruste.

 

Näyttely, joka on ollut esillä Kallion kirjastossa, ja parhaillaan Sellon kirjastossa Espoossa, piti sisällään neljä kuvaa profeetta Muhammedista, joissa profeetan hahmo syytti terroristeja itsensä satuttamisesta ja Jumalan pilkkaamisesta. Se oli koottu Pariisissa murhattujen toimittajien ja taiteilijoiden muistoksi. Sävy ei ollut provosoiva, vaan sovitteleva.

 

Suojelupoliisin arvion mukaan Charlie Hebdo ja Muhammed ovat huonoja hakusanoja. Niihin liittyy riski. Ja tuo riski johti lopulta näyttelyn peruuntumiseen.

 

Olin Kulttuuri-, mielipide ja tiedelehtien liiton toiminnanjohtajana läsnä kahdessa neuvottelussa, joissa suojelupoliisi ja Helsingin järjestyspoliisi esittivät kantojaan. Ensimmäisessä tapaamisessa henki oli se, että viranomaisten ensisijainen tehtävä on turvata kansalaisten perusoikeuksien toteutuminen. Sananvapaus kuuluu niihin. Toisessa tapaamisessa supo oli nihkeämpi, vaikka tilanne ei ollut muuttunut miksikään. Sen jälkeen meille ilmoitettiin, että Muhammedin kuvia ei saa ottaa mukaan näyttelyyn.

 

Ymmärrän Kepan huolta turvallisuudesta. Siitäkin huolimatta, että Supon edustaja totesi aivan selkeästi, että mitään konkreettista uhkaa ei ole. Viranomaisten viestin saattoi tulkita kahdella vastakkaisella tavalla, koska viesti ei missään nimessä ollut täsmällinen. Kepa halusi kuulla, että uhka todella on olemassa, osittain siksi, että he kokevat ihan aitoa huolta turvallisuudesta, osittain siksi, että Kepa ei alun perinkään ollut innostunut siitä, että festivaaleilla olisi esillä jotain sellaista, josta joku saattaisi pahoittaa mielensä.

 

Samalla jäin pohtimaan sitä, että eikö siinä ole jotain historiallisesti perin tuttua, että sensuroimme omaa ilmaisuamme siltä varalta että joku pahoittaa mielensä? Ja siinä, että kiiruhdamme automaattisesti sensuroimaan itseämme, koska joku ulkoinen väkivaltakoneisto saattaa reagoida?

 

Olemme kansainvälisissä sananvapausvertailuissa maailman ykkösiä. Samalla on kysyttävä, johtuuko kärkisijamme siitä, että voimme todella käyttää sanaa vapaammin kuin kukaan muu, vai siitä, että itsesensuurimme on niin tehokas, että ulkoista sääntelyä ei tarvita?

 

Turvallisuudella voimme perustella minkälaisia ilmaisun rajoituksia tahansa. Ja sen taidon todella osaamme. Kansallinen geeniperimämme antaa väkevät eväät oman ilmaisumme tarkkailulle, ettemme vain sanoisi jotain väärää, josta joku saattaa pahoittaa mielensä.

 

En ole varma, peruuntuiko näyttely siksi, että turvallisuushuoli on aito, vai siksi, että kiiruhdamme sensuroimaan itseämme varmuuden vuoksi. Mutta siitä olen varma, että asiasta on syytä keskustella.

 

Eniten olen huolestunut yksittäisten kansalaisten mielipiteistä, joita on tullut vastaan sosiaalisessa internetissä. Näyttelyn, ja samalla koko teemakylän, peruuntuminen on monissa keskusteluissa noteerattu myönteisenä asiana. Oli peruutus perusteltua tai ei, itse peruuntumisessa ei ole mitään myönteistä. Päinvastoin.

 

Tilanne on se, että olemme itse alkaneet rajoittaa sananvapauttamme. Johtui rajoittaminen sitten terrorismin uhkasta, viranomaisten uhkakuvista, tai kansalaisyhteiskuntamme reaktioista niihin, sananvapaus on mennyt takapakkia.

 

Se taas merkitsee, että terroristit ovat voittaneet. Terrorismi tarkoituksena ei ole tappaminen tai tuhoaminen sinänsä, vaan pelon herättäminen. Nyt tuo pelko on saanut meidät reagoimaan. Ja se, jos mikä, on huolestuttavaa.

]]>
12 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/195504-charlie-turvallisuus-ja-sananvapaus#comments Kepa Kultti Minä olen Charlie PEN Sananvapaus Wed, 20 May 2015 07:15:39 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/195504-charlie-turvallisuus-ja-sananvapaus
Kakkospuolue ei välttämättä nouse hallitukseen http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193440-kakkospuolue-ei-valttamatta-nouse-hallitukseen <p>Kakkospuolue ei välttämättä nouse hallitukseen</p><p>&nbsp;</p><p>Pääministerin nimi on keskustan korkean kannatuksen takia ollut selvillä jo pitkään. Paremman puutteessa sekä viestimet ja puolueet ovat viritelleet valtionvarainministerivaaleja, ajatellen, että valtion kassankirstun avaimet annetaan automaattisesti kakkospuolueen puheenjohtajalle.</p><p>&nbsp;</p><p>Viestimet ovat saaneet väännettyä asetelmasta jännitystä, ja kakkospuolueeksi tarjolla olevat ovat voineet kertoa äänestäjilleen, että jos ette äänestä meitä, tulee joko porvarihallitus tai auringonlaskun meininki. Lisää virtaa spekulaatiot saivat tuoreesta Ylen gallupista, jonka mukaan näytti siltä, että perussuomalaisetkin ovat tyrkyllä kakkospaikalle.</p><p>&nbsp;</p><p>Kakkospaikalla on välilä vain, jos oletamme että Juha Sipilä on tyhmä. Minä en usko että hän on, joten todellisuudessa on ihan sama, mikä näistä puolueista on kakkonen ja mikä on kolmonen. Sipilä sanoi sen itsekin Ylen viimeisessä tentissä: kakkospaikka ei ratkaise, vaan ohjelmat.</p><p>&nbsp;</p><p>Kokoomus, demarit ja perussuomalaiset päätynevät vaalituloksissa sen verran lähelle toisiaan että Sipilä pääsee kilpailuttamaan mieleisensä kumppanin. Sipilän esittämä ajatus siitä, että ohjelma ratkaisee tarkoittaa selkokielellä sitä, että hallitukseen pääsee, jos allekirjoittaa Keskustan laatiman hallitusohjelman. Veikkaan että Säätytalon neuvottelut tulevat sujumaan ennätysajassa.</p><p>&nbsp;</p><p>Ei ole olemassa minkäänalaista riskiä siitä, että Kokoomus ja demarit alkaisivat koota hallituspohjaa keskustan selän takana. Keskustalla on tässä nyt kaikkien valttien lisäksi värisuora, täyskäsi ja kolme samaa jätkähailla, ja se tulee myös korttejaan käyttämään.</p><p>&nbsp;</p><p>On syytä toivoa, että hallitusohjelmasta ei tule kovin yksiytiskohtaista. Suuntaa-antava linjapaperi mahdollistaisi se, että Keskusta ei pääse sementoimaan valtapoliittista monopoliasemaansa neljäksi vuodeksi kerrasta, vaan hallituksessa mukana olevat puolueet voisivat paremmin vaikuttaa toteutuvaan politiikkaan pitkin matkaa. Tämä saattaisi olla myös keskustan etu, sillä todellisuuden muuttuessa ympärillä pitää voida reagoida. Se, jos mikä, pitäisi oppia työnsä päättävästä hallituksesta.</p><p>&nbsp;</p><p>Itse toivon, että kahden suuremman puolueen rinnalla hallituksessa nähtäisiin myös vihreät, rkp ja ehkä vasemmisto, tosin viimeksimainittu ei taida maistua Sipilälle. Tämä pitäisi perussuomalaiset opposisiossa, ja mahdollistaisi paremman ympäristöpolitiikan.</p><p>&nbsp;</p><p>Vihreällä hallituspolitiikalla on nimittäin ollut vaikutuksensa. Kun lähdimme hallituksesta syksyllä, pitkään valmisteltu soidensuojeluohjelma romutettiin heti, ja hyvin pian sen jälkee nousivat esiin turpeen veron laskeminen, Kollajan allashanke, koskiensuojelulain avaaminen ja ympäristöministeriön lakkauttaminen. Näiden toimenpiteiden yhteenlaskettu vaikutus luonnonsuojelulle mitattaisiin teratonneissa. Vihreänä tehtävänä on yrittää pitää muut pois pahanteosta myös jatkossa.</p><p>&nbsp;</p><p>Kenttä on avoin, hyvät ihmiset. Kehotan äänestämään sellaista puoluetta ja sellaista ehdokasta, jota oikeasti kannatatte.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kakkospuolue ei välttämättä nouse hallitukseen

 

Pääministerin nimi on keskustan korkean kannatuksen takia ollut selvillä jo pitkään. Paremman puutteessa sekä viestimet ja puolueet ovat viritelleet valtionvarainministerivaaleja, ajatellen, että valtion kassankirstun avaimet annetaan automaattisesti kakkospuolueen puheenjohtajalle.

 

Viestimet ovat saaneet väännettyä asetelmasta jännitystä, ja kakkospuolueeksi tarjolla olevat ovat voineet kertoa äänestäjilleen, että jos ette äänestä meitä, tulee joko porvarihallitus tai auringonlaskun meininki. Lisää virtaa spekulaatiot saivat tuoreesta Ylen gallupista, jonka mukaan näytti siltä, että perussuomalaisetkin ovat tyrkyllä kakkospaikalle.

 

Kakkospaikalla on välilä vain, jos oletamme että Juha Sipilä on tyhmä. Minä en usko että hän on, joten todellisuudessa on ihan sama, mikä näistä puolueista on kakkonen ja mikä on kolmonen. Sipilä sanoi sen itsekin Ylen viimeisessä tentissä: kakkospaikka ei ratkaise, vaan ohjelmat.

 

Kokoomus, demarit ja perussuomalaiset päätynevät vaalituloksissa sen verran lähelle toisiaan että Sipilä pääsee kilpailuttamaan mieleisensä kumppanin. Sipilän esittämä ajatus siitä, että ohjelma ratkaisee tarkoittaa selkokielellä sitä, että hallitukseen pääsee, jos allekirjoittaa Keskustan laatiman hallitusohjelman. Veikkaan että Säätytalon neuvottelut tulevat sujumaan ennätysajassa.

 

Ei ole olemassa minkäänalaista riskiä siitä, että Kokoomus ja demarit alkaisivat koota hallituspohjaa keskustan selän takana. Keskustalla on tässä nyt kaikkien valttien lisäksi värisuora, täyskäsi ja kolme samaa jätkähailla, ja se tulee myös korttejaan käyttämään.

 

On syytä toivoa, että hallitusohjelmasta ei tule kovin yksiytiskohtaista. Suuntaa-antava linjapaperi mahdollistaisi se, että Keskusta ei pääse sementoimaan valtapoliittista monopoliasemaansa neljäksi vuodeksi kerrasta, vaan hallituksessa mukana olevat puolueet voisivat paremmin vaikuttaa toteutuvaan politiikkaan pitkin matkaa. Tämä saattaisi olla myös keskustan etu, sillä todellisuuden muuttuessa ympärillä pitää voida reagoida. Se, jos mikä, pitäisi oppia työnsä päättävästä hallituksesta.

 

Itse toivon, että kahden suuremman puolueen rinnalla hallituksessa nähtäisiin myös vihreät, rkp ja ehkä vasemmisto, tosin viimeksimainittu ei taida maistua Sipilälle. Tämä pitäisi perussuomalaiset opposisiossa, ja mahdollistaisi paremman ympäristöpolitiikan.

 

Vihreällä hallituspolitiikalla on nimittäin ollut vaikutuksensa. Kun lähdimme hallituksesta syksyllä, pitkään valmisteltu soidensuojeluohjelma romutettiin heti, ja hyvin pian sen jälkee nousivat esiin turpeen veron laskeminen, Kollajan allashanke, koskiensuojelulain avaaminen ja ympäristöministeriön lakkauttaminen. Näiden toimenpiteiden yhteenlaskettu vaikutus luonnonsuojelulle mitattaisiin teratonneissa. Vihreänä tehtävänä on yrittää pitää muut pois pahanteosta myös jatkossa.

 

Kenttä on avoin, hyvät ihmiset. Kehotan äänestämään sellaista puoluetta ja sellaista ehdokasta, jota oikeasti kannatatte.

 

 

]]>
3 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193440-kakkospuolue-ei-valttamatta-nouse-hallitukseen#comments #vaalit2015 Hallituskokoonpano Sat, 18 Apr 2015 10:54:34 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193440-kakkospuolue-ei-valttamatta-nouse-hallitukseen
Tulevaisuudella ei ole etujärjestöä http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193278-tulevaisuudella-ei-ole-etujarjestoa <p>Tulevaisuudella ei ole etujärjestöä</p><p>&nbsp;</p><p>Perinteisillä pääpuolueilla on taustallaan varjo: Keskustalla MTK, Kokoomuksella EK ja demareilla SAK.</p><p>&nbsp;</p><p>Nuo järjestöt oikeasti vaikuttavat maamme politiikkaan. Hallituslähteistä on kerrottu, että koskaan aiemmin ei Elinkeinoelämän keskusliitto ole päässyt vaikuttamaan yhtä paljon kuin päättyvällä hallituskaudella, kun pääministeri on pitkästä aikaa tullut kokoomuksesta. Seuraavassa hallituksessa kuullemme sitten MTK:n ääntä, SAK:n kuiskutellessa omiaan kakkospaikalta tai oppositiosta.</p><p>&nbsp;</p><p>Etujärjestöjen vaikutusvallalla on kaksi ongelmaa: yksikään suomalainen ei ole äänestänyt vaaleissa niiden listoja, mutta silti ne käyttävät huomattavaa yhteiskunnallista valtaa. Toinen on se, että etujärjestöjen tarjoamien ratkaisujen parasta ennen -päiväys meni jo 1980-luvulla, kun Suomi alkoi jälkiteollistua, eikä niillä ole kykyä reagoida muuttuneeseen tilanteeseen.</p><p>&nbsp;</p><p>Suomalainen sopimusyhteiskunta on pitkään toiminut niin, että erilaisen intressitahot ovat mukana poliittisessa valmistelussa. Perusperiaate on sinällään ihan ok. Jos tehdään elinkeinopoliittinen linjaus, on ihan perusteltua kuulla niitä, joita asia koskee, ja joilla on käytännön asiantuntemusta. Mutta muutoksien tekeminen ei näillä eväillä onnistu. Uuden talouden aloilla ei nimittäin ole edustusta Etelärannassa tai Hakaniemessä, saati nyt Maataloustuottajien keskusliitossa. Ja uusi talous tuottaa kasvua ja työllisyyttä, samalla kun perinteinen teollisuus vähentää väkeä ja tuottaa siitä huollimatta kehnosti.</p><p>&nbsp;</p><p>Keskusjärjestöt edustavat vanhoja elinkeinoja, joissa hinnat on kilpailtu alas jo aikoja sitten. Uudet alat, puhutaan sitten palveluista, sisällöistä, digitalisaatiosta, uusiutuvasta energiasta tai peliteollisuudesta, eivät saa ääntään kuuluviin samalla tavalla.</p><p>&nbsp;</p><p>Tulevaisuudella ei ole etujärjestöä, menneisyydellä on. Ja tämä on valtava ongelma. Kun linjauksia valmistellaan, etujärjestöjen rintama huolehtii siitä, että tehdään niinkuin ennenkin: panostetaan raskaan teollisuuden vientiin, tehdään maltillinen palkkaratkaisu ja lasketaan energian hintaa kilpailukyvyn kohtentamiseksi. Olisi mielekkäämpää ideoida uusia tuotteita, jotka käyvät kaupaksi.</p><p>&nbsp;</p><p>Valaisen tätä itselleni läheisellä esimerkillä. Kun on keskusteltu Itämeren lohen kalastuksesta, ammattikalastajat ovat saaneet äänensä kuuluviin moninkertaisesti paremmin kuin kalastusmatkailuyrittäjät, vaikka ammattikalastajia on vähän, ja merilohen pyynti aiheuttaa yhteiskunnalle vain kuluja. Samat lohet olisivat sata kertaa arvokkaampia päästessään nousemaan jokiin. Ongelma on siinä, että lohien mahdollistama matkailuyrittäjyys ei ole järjestäytynyt, ja siksi sitä ei yrittäjiä&nbsp; valmisteluprosessin aikana. Ammattikalastajien liittoa taas kuullaan.</p><p>&nbsp;</p><p>Täsmälleen sama rakenne toistuu kaikilla muillakin talouden alueilla. Vain menneisyyden alat pääsevät lausumaan kun jotain valmistellaan. Tämän seurauksena jäämme koko ajan jälkeen muista. Vuonna 2007 olimme maailman johtavia tietoyhteiskuntia, vuosien 2007-15 kehityksessä olemme sijaluvulla 48. Nokian romahdusta seurasi koko tietoyhteiskuntakehityksen kriisi.</p><p>&nbsp;</p><p>En keksi tälle jämähdykselle muuta selitystä kuin näiden järjestöjen yliedustuksen päätöksenteossa. Tulevaisuudella ei ole etujärjestöä, meinneisydellä on liiankin kanssa. Elinkeinoelämän edustajat ovat syyttäneet valtiota jämähtäneisyydestä, mutta ne ovat itse osa samaa oireyhtymää. Ajatus siitä, että teollisuuden pitää oikeasti elää markkinataloudessa ja kilpailla asemastaan saapui maahamme vasta 1990-luvulla. Suurin osa teollisuudesta on edelleen sen sukupolven käsissä jotka ehtivät oppia toimimaan suljetussa taloudessa. Se näkyy tuloksissa.</p><p>&nbsp;</p><p>Emme kertakaikkiaan voi ratkaista tulevaisuutemme suuntaa pohtimalla, miten sellunkeitto olisi kannattavampaa. Meidän pitäisi keskustella kotimarkkinoista, paveluista, uusiutuvan energian avaamista liiketoimintamahdollisuuksista, peliteollisuuden kehitysnäkymistä, puhtaan luonnon kaupallistamisesta ja julkisten palveluiden digitalisaatiosta avoimen koodin pohjalta niin, että pienille ja keskisuurille yrityksille avautuisi toimintamahdollisuuksia. Paperiteollisuus on pitkälti automatisoitua, mutta luontomatkailuyrittämistä ei voi ulkoistaa roboteille. Työtä syntyy sieltä.</p><p>&nbsp;</p><p>On mykistävää ja pysäyttävää, että kun meidän pitäisi kasvaa, kehittyä ja katsoa rohkeasti eteenpäin, kabineteissa suunnitellaan turpeen veron laskua ja haaveillaan viimeisten koskien tuhoamisesta. Herätkää. Tulevaisuutemme ei voi olla turpeeseen sidottu.</p><p>&nbsp;</p><p>Uskon, että oma puolueeni Vihreät on näissä kysymyksissä uuden matkassa. Meidän on osattava yhdistää viisas ilmastopolitiikka ja talouskasvu, ympäristöystävällisyys ja hyvinvointi. Uutta energiaa, puhdasta teknologiaa, palveluita ja kulttuuria. Kasvu syntyy niistä. Nyt pitää mennä eteenpäin.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tulevaisuudella ei ole etujärjestöä

 

Perinteisillä pääpuolueilla on taustallaan varjo: Keskustalla MTK, Kokoomuksella EK ja demareilla SAK.

 

Nuo järjestöt oikeasti vaikuttavat maamme politiikkaan. Hallituslähteistä on kerrottu, että koskaan aiemmin ei Elinkeinoelämän keskusliitto ole päässyt vaikuttamaan yhtä paljon kuin päättyvällä hallituskaudella, kun pääministeri on pitkästä aikaa tullut kokoomuksesta. Seuraavassa hallituksessa kuullemme sitten MTK:n ääntä, SAK:n kuiskutellessa omiaan kakkospaikalta tai oppositiosta.

 

Etujärjestöjen vaikutusvallalla on kaksi ongelmaa: yksikään suomalainen ei ole äänestänyt vaaleissa niiden listoja, mutta silti ne käyttävät huomattavaa yhteiskunnallista valtaa. Toinen on se, että etujärjestöjen tarjoamien ratkaisujen parasta ennen -päiväys meni jo 1980-luvulla, kun Suomi alkoi jälkiteollistua, eikä niillä ole kykyä reagoida muuttuneeseen tilanteeseen.

 

Suomalainen sopimusyhteiskunta on pitkään toiminut niin, että erilaisen intressitahot ovat mukana poliittisessa valmistelussa. Perusperiaate on sinällään ihan ok. Jos tehdään elinkeinopoliittinen linjaus, on ihan perusteltua kuulla niitä, joita asia koskee, ja joilla on käytännön asiantuntemusta. Mutta muutoksien tekeminen ei näillä eväillä onnistu. Uuden talouden aloilla ei nimittäin ole edustusta Etelärannassa tai Hakaniemessä, saati nyt Maataloustuottajien keskusliitossa. Ja uusi talous tuottaa kasvua ja työllisyyttä, samalla kun perinteinen teollisuus vähentää väkeä ja tuottaa siitä huollimatta kehnosti.

 

Keskusjärjestöt edustavat vanhoja elinkeinoja, joissa hinnat on kilpailtu alas jo aikoja sitten. Uudet alat, puhutaan sitten palveluista, sisällöistä, digitalisaatiosta, uusiutuvasta energiasta tai peliteollisuudesta, eivät saa ääntään kuuluviin samalla tavalla.

 

Tulevaisuudella ei ole etujärjestöä, menneisyydellä on. Ja tämä on valtava ongelma. Kun linjauksia valmistellaan, etujärjestöjen rintama huolehtii siitä, että tehdään niinkuin ennenkin: panostetaan raskaan teollisuuden vientiin, tehdään maltillinen palkkaratkaisu ja lasketaan energian hintaa kilpailukyvyn kohtentamiseksi. Olisi mielekkäämpää ideoida uusia tuotteita, jotka käyvät kaupaksi.

 

Valaisen tätä itselleni läheisellä esimerkillä. Kun on keskusteltu Itämeren lohen kalastuksesta, ammattikalastajat ovat saaneet äänensä kuuluviin moninkertaisesti paremmin kuin kalastusmatkailuyrittäjät, vaikka ammattikalastajia on vähän, ja merilohen pyynti aiheuttaa yhteiskunnalle vain kuluja. Samat lohet olisivat sata kertaa arvokkaampia päästessään nousemaan jokiin. Ongelma on siinä, että lohien mahdollistama matkailuyrittäjyys ei ole järjestäytynyt, ja siksi sitä ei yrittäjiä  valmisteluprosessin aikana. Ammattikalastajien liittoa taas kuullaan.

 

Täsmälleen sama rakenne toistuu kaikilla muillakin talouden alueilla. Vain menneisyyden alat pääsevät lausumaan kun jotain valmistellaan. Tämän seurauksena jäämme koko ajan jälkeen muista. Vuonna 2007 olimme maailman johtavia tietoyhteiskuntia, vuosien 2007-15 kehityksessä olemme sijaluvulla 48. Nokian romahdusta seurasi koko tietoyhteiskuntakehityksen kriisi.

 

En keksi tälle jämähdykselle muuta selitystä kuin näiden järjestöjen yliedustuksen päätöksenteossa. Tulevaisuudella ei ole etujärjestöä, meinneisydellä on liiankin kanssa. Elinkeinoelämän edustajat ovat syyttäneet valtiota jämähtäneisyydestä, mutta ne ovat itse osa samaa oireyhtymää. Ajatus siitä, että teollisuuden pitää oikeasti elää markkinataloudessa ja kilpailla asemastaan saapui maahamme vasta 1990-luvulla. Suurin osa teollisuudesta on edelleen sen sukupolven käsissä jotka ehtivät oppia toimimaan suljetussa taloudessa. Se näkyy tuloksissa.

 

Emme kertakaikkiaan voi ratkaista tulevaisuutemme suuntaa pohtimalla, miten sellunkeitto olisi kannattavampaa. Meidän pitäisi keskustella kotimarkkinoista, paveluista, uusiutuvan energian avaamista liiketoimintamahdollisuuksista, peliteollisuuden kehitysnäkymistä, puhtaan luonnon kaupallistamisesta ja julkisten palveluiden digitalisaatiosta avoimen koodin pohjalta niin, että pienille ja keskisuurille yrityksille avautuisi toimintamahdollisuuksia. Paperiteollisuus on pitkälti automatisoitua, mutta luontomatkailuyrittämistä ei voi ulkoistaa roboteille. Työtä syntyy sieltä.

 

On mykistävää ja pysäyttävää, että kun meidän pitäisi kasvaa, kehittyä ja katsoa rohkeasti eteenpäin, kabineteissa suunnitellaan turpeen veron laskua ja haaveillaan viimeisten koskien tuhoamisesta. Herätkää. Tulevaisuutemme ei voi olla turpeeseen sidottu.

 

Uskon, että oma puolueeni Vihreät on näissä kysymyksissä uuden matkassa. Meidän on osattava yhdistää viisas ilmastopolitiikka ja talouskasvu, ympäristöystävällisyys ja hyvinvointi. Uutta energiaa, puhdasta teknologiaa, palveluita ja kulttuuria. Kasvu syntyy niistä. Nyt pitää mennä eteenpäin.

 

 

 

 

]]>
3 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193278-tulevaisuudella-ei-ole-etujarjestoa#comments Auringonlasku Talouskasvu Uusi talous Vihreä tulevaisuus Ympäristö Fri, 17 Apr 2015 07:27:57 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193278-tulevaisuudella-ei-ole-etujarjestoa
Kaivospolitiikassamme on valuvika http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193041-kaivospolitiikassamme-on-valuvika <p>Talvivaaran takia kaivostoiminnan maine on huonompi kuin millään muulla elinkeinolla. Talvivaara oli ja on itseaiheutettu ympäristökatastrofi, jossa palaa valtavasti rahaa ja luonnolle aiheutuvan tuhon määrää voimme edelleen vain arvailla.</p><p>&nbsp;</p><p>Kaivosteollisuuden tuottamat otsikot eivät muutenkaan ole myönteisimmästä päästä. Peruskaava on tämä: kaivosoikeudet on luovutettu jollekin kansainväliselle yhtiölle, joka pyytää lupaa joko toimintansa laajentamiselle läheiselle luonnonsuojelualueelle tai naturavyöhykkeelle, tai jätevesien laskemiselle viereisiin vesistöihin. Viranomaiset taivuttavat pohjoisen heikon työllisyyden takia säädöksiä, ja homma saadaan torpattua vain jos syntyy julkinen kohu. Tässä yhteydessä lähetän lämpimät terveiseni Riikka Karppiselle, joka sodankyläläisenä koulutyttönä pelasti Viiankiaapa -nimisen erämaisen suoalueen. Yksin.</p><p>&nbsp;</p><p>Kaivokset ovat on ihan järkevää ja tarpeellista elinkeinotoimintaa. Kirjoitan metallikuorisella läppärillä, syön ruokaa joka tulee fosfaatilla lannoiteluilta pelloilta, sähköjohtojen sisällä on kuparia, ja lasin ja optisten kuitujen valmistamiseen käytetään kvartsia.</p><p>&nbsp;</p><p>Kaivoslakimme taas ei ole järkevä. Sen pitäisi asettaa selkeät rajat luonnolle aiheutuvalle kuormitukselle ja säädellä sitä, miten maaperään kätkeytynyttä kansallisvarallisuuttamme hyödynnetään. Se ei tee kumpaakaan. Päinvastoin, laki mahdollistaa sen, että mikä tahansa kansainvälinen yhtiö voi tehdä valtauksen ja huokein kustannuksin alkaa kaivaa mineraaleja. Yhtiöt saavat pitää voitot itsellään, Suomen valtio rakentaa tiet ja me yhdessä kärsimme ympäristöhaitat.</p><p>&nbsp;</p><p>Osmo Soininvaara ihmetteli pari vuotta sitten julkaistussa blogauksessaan sitä, että kuka tahansa saudiarabialainen saa tulla tänne kaivamaan maata, mutta me emme voi mennä Saudi-Arabiaan poraamaan öljyä.</p><p>&nbsp;</p><p>Suomi on maailman ainoa maa, joka on julistanut mineraalivaransa ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi, sen toivossa että Pohjoiseen syntyisi työpaikkoja. Toive on ymmärrettävä, mutta ei perusteltu. Malmiot sijaitsevat asumattomilla alueilla jonne joka tapauksessa tullaan töihin kaukaa. Missään ei ole sanottu, että työvoima tulisi lähimmästä kylästä, varsinkin kun syrjäseutujen ikärakenne alkaa olla siellä miedon saunan lämpötiloissa, eli työvoimaa on tarjolla niukasti.</p><p>&nbsp;</p><p>Monumentaalisen typerän kaivospolitiikastamme tekee se, että luovutamme valtauksia puoli-ilmaiseksi nyt, kun mineraalien hinnat ovat alhaalla. Yhtiöt kiittävät, ja aloittavat toiminnan sitten kun hinnat nousevat. Lahjoitamme näille yhtiöille siis paitsi toiminnasta saatavat voitot, myös hintojen noususta koituvan hyödyn. Vastikkeetta. Itse kärsimme haitat.</p><p>&nbsp;</p><p>Noin 50 000 neliökilometriä, eli noin 15 prosenttia pinta-alastamme, on jo vallattu. Näiden ja tulevien valtausten hyödyntämistä pitäisi rajoittaa pikaisesti säädettävällä lailla. Ja samalla kannattaisi oikeasti laskea, että kumpi tuottaisi enemmän työpaikkoja, väliaikainen kaivostoiminta, joka tuhoaa ympäristöä ja jonka voitot valuvat ulkomaille, vai koskemattoman luonnon mahdollistama matkailuelinkeino.</p><p>&nbsp;</p><p>Hyvä esimerkki on Soklin valtaus Savukoskella. Fosfaatin kaivaminen rehevöittäisi Kemijokeen laskevan, vielä luonnontilaisen Nuorttijoen vedet, valtio upottaisi sadasta kahteensataan miljoonaa euroa tiehankkeisiin toiminnan mahdollistamiseksi, ja norjalainen Yara saisi voitot. Työpaikkoja kyllä syntyisi joksikin aikaa, mutta mikään ei takaa että työvoima rekrytoitaisiin Lapista eikä esimerkiksi Bulgariasta. Vain se on varmaa, että vesistöt kärsisivät.</p><p>&nbsp;</p><p>Uusi kaivoslaki pitää ottaa esille jo hallitusneuvotteluissa. Jos oikeasti haluamme puolustaa pohjoisen ihmisiä, meidän on huolehdittava siitä, että maaperän rikkaudet koituvat heidän hyväkseen, ja vieläpä niin, että luonto säilyy myös seuraavalle sukupolvelle. Parinkymmenen vuoden hyödyn takia ei kannata tuottaa sadan vuoden vahinkioa.<br />&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Talvivaaran takia kaivostoiminnan maine on huonompi kuin millään muulla elinkeinolla. Talvivaara oli ja on itseaiheutettu ympäristökatastrofi, jossa palaa valtavasti rahaa ja luonnolle aiheutuvan tuhon määrää voimme edelleen vain arvailla.

 

Kaivosteollisuuden tuottamat otsikot eivät muutenkaan ole myönteisimmästä päästä. Peruskaava on tämä: kaivosoikeudet on luovutettu jollekin kansainväliselle yhtiölle, joka pyytää lupaa joko toimintansa laajentamiselle läheiselle luonnonsuojelualueelle tai naturavyöhykkeelle, tai jätevesien laskemiselle viereisiin vesistöihin. Viranomaiset taivuttavat pohjoisen heikon työllisyyden takia säädöksiä, ja homma saadaan torpattua vain jos syntyy julkinen kohu. Tässä yhteydessä lähetän lämpimät terveiseni Riikka Karppiselle, joka sodankyläläisenä koulutyttönä pelasti Viiankiaapa -nimisen erämaisen suoalueen. Yksin.

 

Kaivokset ovat on ihan järkevää ja tarpeellista elinkeinotoimintaa. Kirjoitan metallikuorisella läppärillä, syön ruokaa joka tulee fosfaatilla lannoiteluilta pelloilta, sähköjohtojen sisällä on kuparia, ja lasin ja optisten kuitujen valmistamiseen käytetään kvartsia.

 

Kaivoslakimme taas ei ole järkevä. Sen pitäisi asettaa selkeät rajat luonnolle aiheutuvalle kuormitukselle ja säädellä sitä, miten maaperään kätkeytynyttä kansallisvarallisuuttamme hyödynnetään. Se ei tee kumpaakaan. Päinvastoin, laki mahdollistaa sen, että mikä tahansa kansainvälinen yhtiö voi tehdä valtauksen ja huokein kustannuksin alkaa kaivaa mineraaleja. Yhtiöt saavat pitää voitot itsellään, Suomen valtio rakentaa tiet ja me yhdessä kärsimme ympäristöhaitat.

 

Osmo Soininvaara ihmetteli pari vuotta sitten julkaistussa blogauksessaan sitä, että kuka tahansa saudiarabialainen saa tulla tänne kaivamaan maata, mutta me emme voi mennä Saudi-Arabiaan poraamaan öljyä.

 

Suomi on maailman ainoa maa, joka on julistanut mineraalivaransa ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi, sen toivossa että Pohjoiseen syntyisi työpaikkoja. Toive on ymmärrettävä, mutta ei perusteltu. Malmiot sijaitsevat asumattomilla alueilla jonne joka tapauksessa tullaan töihin kaukaa. Missään ei ole sanottu, että työvoima tulisi lähimmästä kylästä, varsinkin kun syrjäseutujen ikärakenne alkaa olla siellä miedon saunan lämpötiloissa, eli työvoimaa on tarjolla niukasti.

 

Monumentaalisen typerän kaivospolitiikastamme tekee se, että luovutamme valtauksia puoli-ilmaiseksi nyt, kun mineraalien hinnat ovat alhaalla. Yhtiöt kiittävät, ja aloittavat toiminnan sitten kun hinnat nousevat. Lahjoitamme näille yhtiöille siis paitsi toiminnasta saatavat voitot, myös hintojen noususta koituvan hyödyn. Vastikkeetta. Itse kärsimme haitat.

 

Noin 50 000 neliökilometriä, eli noin 15 prosenttia pinta-alastamme, on jo vallattu. Näiden ja tulevien valtausten hyödyntämistä pitäisi rajoittaa pikaisesti säädettävällä lailla. Ja samalla kannattaisi oikeasti laskea, että kumpi tuottaisi enemmän työpaikkoja, väliaikainen kaivostoiminta, joka tuhoaa ympäristöä ja jonka voitot valuvat ulkomaille, vai koskemattoman luonnon mahdollistama matkailuelinkeino.

 

Hyvä esimerkki on Soklin valtaus Savukoskella. Fosfaatin kaivaminen rehevöittäisi Kemijokeen laskevan, vielä luonnontilaisen Nuorttijoen vedet, valtio upottaisi sadasta kahteensataan miljoonaa euroa tiehankkeisiin toiminnan mahdollistamiseksi, ja norjalainen Yara saisi voitot. Työpaikkoja kyllä syntyisi joksikin aikaa, mutta mikään ei takaa että työvoima rekrytoitaisiin Lapista eikä esimerkiksi Bulgariasta. Vain se on varmaa, että vesistöt kärsisivät.

 

Uusi kaivoslaki pitää ottaa esille jo hallitusneuvotteluissa. Jos oikeasti haluamme puolustaa pohjoisen ihmisiä, meidän on huolehdittava siitä, että maaperän rikkaudet koituvat heidän hyväkseen, ja vieläpä niin, että luonto säilyy myös seuraavalle sukupolvelle. Parinkymmenen vuoden hyödyn takia ei kannata tuottaa sadan vuoden vahinkioa.
 

 

 

 

 

 

 

]]>
0 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193041-kaivospolitiikassamme-on-valuvika#comments Eduskuntavaalit Kaivoslaki Sokli Talvivaara Wed, 15 Apr 2015 08:26:00 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193041-kaivospolitiikassamme-on-valuvika
Helsinki pitää muun maan asuttuna http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/192754-helsinki-pitaa-muun-maan-asuttuna <p>Olin kaverin kanssa kalassa Itä-Suomessa. Ajoimme kolminumeroista tietä pitkin kohti tiettyä koskea, kun yhtäkkiä törmäsimme valtavaan tietyömaahan. Kyseinen tie oli huomiotaherättävän hyvässä kunnossa, mutta keskellä asumatonta korpea tuli noin neljän kilometrin pätkä, jota selvästi oltiin oikomassa ja tuunaamassa uusiksi.</p><p>&nbsp;</p><p>Ihmeteltiin hanketta, kunnes keksittiin että hei, edellisen hallituksen liikeneministeri oli samasta kunnasta kotoisin. Eli ei-mistään ei-mihinkään vedettyyn tienpätkään upotettiin parikymmentämiljoonaa julkista rahaa ainoana kriteerinä se, että kotikuntaan meni, vaikka minkäänlaista tarvetta ei ollut. Tällaista oikeasti tapahtuu.</p><p>&nbsp;</p><p>Vielä kornimpi esimerkki on Keskustan Lapin piirin aloite siitä, että Helsingin Pisararadan rahat pitäisi käyttää Rovaniemi-Ivalo -maantiehen, jonka liikennemäärät vuodessa ovat samat kuin Mannerheimintien päivässä. Sinne haluaisivat upottaa noin puolisen miljardia.</p><p>&nbsp;</p><p>Yhteisten rahojen haalimista omalle paikkakunnalle kutsutaan siltarumpupolitiikaksi. Helsinki on ollut siinä perinteisesti todella huono. On totta että Helsinkiin tehdään julkisia investointeja: olympiastadionin remontiin osoitettiin juuri rahaa, Keskustakirjaston rakentamisessa käytetään valtion varoja ja aika moni virasto sijaitsee pääkaupungissa, ja se tarkoittaa sitä, että helsinkiläisiä työllistetään valtion varoilla. Mutta suhteutettuna väkilukuun investoinnit ovat vähäisiä. Helsingissä ajatellaan vähemmän oman alueen etua ja enemmän koko maata kuin maakunnissa kuvitellaan.</p><p>&nbsp;</p><p>Ydin tässä on se, että Helsinki tuottaa paljon enemmän kuin kuluttaa. Keskusta kantaa huolta siitä, että koko maa täytyy pitää asuttuna. Kannattaisi muistaa, että se rahoitetaan Helsingissä tehtävällä työllä.</p><p>&nbsp;</p><p>En usko, että Lapin keskustalaiset saavat tahtoaan läpi, mutta vastaavantyyppisiä hankkeita tulemme näkemään seuraavalla hallituskaudella, kahdestakin syystä: keskusta tulee olemaan pääministeripuolue, ja lama tarjoaa ihanan tekosyyn elvyttää investoimalla maakuntien siltarumpuihin.</p><p>&nbsp;</p><p>Aluepoliittiset investoinnit tarkoittavar käytännössä sitä, että annetaan velkarahaa omille kannattajille ilman että talous kasvaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nyt kun lainaraha on halpaa, sitä täytyy käyttää investointeihin, mutta silloin ainoana kriteetinä pitää olla investoinnin tuottavuus: velaksi tehdyn satsauksen täytyy tuottaa enemmän kuin velanhoitokuluihin menee. Vaikka Pisararata ei ollut paraatiesimerkki hyvästä kaupunkisuunnittelusta, se täytti nämä kriteerit, koska rata olisi mahdollistanut täydennysrakentamista ja nopeuttanut liikkumista.</p><p>&nbsp;</p><p>Kannatan lämpimästi maaseudun pysymistä elävänä. Mutta jotain siellä pitäisi tehdä myös itse. Maaseutu näet passivoitui MTK-vetoisella keskusjohtoisella järjestelmällä, joka luotiin 1960-70-lukujen kuluessa, kun keskitetysti päätettiin, monta litraa maitoa kukin tuottaa ja mihin se myydään. Itsenäinen yrittelijäisyys on vasta nyt alkanut näkyä viljelijöiden toiminnassa, mutta vieläkään ei oikein osata toimia keskusliikkeiden ohi, esimerkiksi perustamalla tuottajarinkejä jotka myyvät yhdessä lähiruokaa.</p><p>&nbsp;</p><p>Niinkauan kun maatalouden kannattavuus perustuu maksettuihin tukiin, maakuntien kannattaa todella toivoa, että Helsinki voi hyvin.<br /><br />Helsinki kantaa huomattavan osan maahanmuuton kustannuksista ja maassamuuton seurauksena myös sosiaaliset ongelma keskittyvät isompiin keskuksiin. Pääministeri Sipilän kannattaa muistaa, että Helsingistä huolehtiminen mahdollistaa sen, että syrjäseuduilla voidaan ylipäätään asua.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Olin kaverin kanssa kalassa Itä-Suomessa. Ajoimme kolminumeroista tietä pitkin kohti tiettyä koskea, kun yhtäkkiä törmäsimme valtavaan tietyömaahan. Kyseinen tie oli huomiotaherättävän hyvässä kunnossa, mutta keskellä asumatonta korpea tuli noin neljän kilometrin pätkä, jota selvästi oltiin oikomassa ja tuunaamassa uusiksi.

 

Ihmeteltiin hanketta, kunnes keksittiin että hei, edellisen hallituksen liikeneministeri oli samasta kunnasta kotoisin. Eli ei-mistään ei-mihinkään vedettyyn tienpätkään upotettiin parikymmentämiljoonaa julkista rahaa ainoana kriteerinä se, että kotikuntaan meni, vaikka minkäänlaista tarvetta ei ollut. Tällaista oikeasti tapahtuu.

 

Vielä kornimpi esimerkki on Keskustan Lapin piirin aloite siitä, että Helsingin Pisararadan rahat pitäisi käyttää Rovaniemi-Ivalo -maantiehen, jonka liikennemäärät vuodessa ovat samat kuin Mannerheimintien päivässä. Sinne haluaisivat upottaa noin puolisen miljardia.

 

Yhteisten rahojen haalimista omalle paikkakunnalle kutsutaan siltarumpupolitiikaksi. Helsinki on ollut siinä perinteisesti todella huono. On totta että Helsinkiin tehdään julkisia investointeja: olympiastadionin remontiin osoitettiin juuri rahaa, Keskustakirjaston rakentamisessa käytetään valtion varoja ja aika moni virasto sijaitsee pääkaupungissa, ja se tarkoittaa sitä, että helsinkiläisiä työllistetään valtion varoilla. Mutta suhteutettuna väkilukuun investoinnit ovat vähäisiä. Helsingissä ajatellaan vähemmän oman alueen etua ja enemmän koko maata kuin maakunnissa kuvitellaan.

 

Ydin tässä on se, että Helsinki tuottaa paljon enemmän kuin kuluttaa. Keskusta kantaa huolta siitä, että koko maa täytyy pitää asuttuna. Kannattaisi muistaa, että se rahoitetaan Helsingissä tehtävällä työllä.

 

En usko, että Lapin keskustalaiset saavat tahtoaan läpi, mutta vastaavantyyppisiä hankkeita tulemme näkemään seuraavalla hallituskaudella, kahdestakin syystä: keskusta tulee olemaan pääministeripuolue, ja lama tarjoaa ihanan tekosyyn elvyttää investoimalla maakuntien siltarumpuihin.

 

Aluepoliittiset investoinnit tarkoittavar käytännössä sitä, että annetaan velkarahaa omille kannattajille ilman että talous kasvaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nyt kun lainaraha on halpaa, sitä täytyy käyttää investointeihin, mutta silloin ainoana kriteetinä pitää olla investoinnin tuottavuus: velaksi tehdyn satsauksen täytyy tuottaa enemmän kuin velanhoitokuluihin menee. Vaikka Pisararata ei ollut paraatiesimerkki hyvästä kaupunkisuunnittelusta, se täytti nämä kriteerit, koska rata olisi mahdollistanut täydennysrakentamista ja nopeuttanut liikkumista.

 

Kannatan lämpimästi maaseudun pysymistä elävänä. Mutta jotain siellä pitäisi tehdä myös itse. Maaseutu näet passivoitui MTK-vetoisella keskusjohtoisella järjestelmällä, joka luotiin 1960-70-lukujen kuluessa, kun keskitetysti päätettiin, monta litraa maitoa kukin tuottaa ja mihin se myydään. Itsenäinen yrittelijäisyys on vasta nyt alkanut näkyä viljelijöiden toiminnassa, mutta vieläkään ei oikein osata toimia keskusliikkeiden ohi, esimerkiksi perustamalla tuottajarinkejä jotka myyvät yhdessä lähiruokaa.

 

Niinkauan kun maatalouden kannattavuus perustuu maksettuihin tukiin, maakuntien kannattaa todella toivoa, että Helsinki voi hyvin.

Helsinki kantaa huomattavan osan maahanmuuton kustannuksista ja maassamuuton seurauksena myös sosiaaliset ongelma keskittyvät isompiin keskuksiin. Pääministeri Sipilän kannattaa muistaa, että Helsingistä huolehtiminen mahdollistaa sen, että syrjäseuduilla voidaan ylipäätään asua.

 

 

 

 

 

 

 

]]>
21 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/192754-helsinki-pitaa-muun-maan-asuttuna#comments Helsingissä tehty työ pitää muun Suomen asuttuna Mon, 13 Apr 2015 06:09:05 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/192754-helsinki-pitaa-muun-maan-asuttuna
Köyhyys ei poistu syyllistämällä http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/192465-koyhyys-ei-poistu-syyllistamalla <p>Suomessa tarvitaan näköjään aina yksi talousmies sanomaan ikäviä asioita. Kun asiantuntijat eivät Raimo Sailaksen eläköidyttyä puhu tarpeeksi ikäviä, ja kun Vartiainenkin loikkasi politiikkaan, rooli on tarjottu Nordean pääekonomistille Aki Kangasharjulle.</p><p>&nbsp;</p><p>Uskomuksena varmaankin on, että se joka sanoo kaikkein ikävimpiä asioita, puhuu totta. Mutta köyhyyden syistä keskusteltaessa antaisin Kangasharjulle korkeintaan arvosanan heikot tiedot. Kangasharjun mukaan &rdquo;köyhien työllistymisen ongelmana on se, että riittävän matalapalkkaisiin töihin ei hakeuduta, koska sosiaaliturvan ja palkkatulon ero on liian pieni&rdquo;, ja syyttää liian avokätisiä tukia, vaikka kyse on siitä, että alimmat palkat ovat liian pienet ja työtä on tarjolla liian vähän.</p><p>&nbsp;</p><p>Pienimmät Palvelualojen ammattiliiton sopimuspalkat ovat 1400 euroa kuussa. Siitä kun maksaa asumisen, sähköt, vakuutukset, puhelimet ja lastenvaatteet, perheen ruokaan jää vajaa jokunen kolikko. Ja heikosta houkuttavuudesta huolimatta nämä työt kelpaavat silti.</p><p>&nbsp;</p><p>&rdquo;Ei ihme, jos sohvanpohja houkuttaa&rdquo;, Kangasharju toteaa. Mutta kun se ei houkuta. Ymmärtäisin työhaluttomuus -argumenttia, jos meillä olisi samanaikaisesti isot työttömyysluvut ja matalapalkkaisilla aloilla huutava työvoimapula. Näin ei vain ole. Pulaa on uusien alojen osaajista, ei siivoojista tai kaupan kassoista.</p><p>&nbsp;</p><p>Kangasharjun puheet viestivät lähinnä siitä, että tuloerojen kasvun myötä hyvätuloisimpien ja köyhimipien maailmat eivät enää kohtaa. Hyvätuoloinen saattaa oikeasti kuvitella, että köyhyys johtuu laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Mutta pidän hyvin erikoisena sitä, että ekonomisti voi noin vain sivuuttaa kaikki rakenteelliset muutokset joita taloudessamme on tapahtunut sitten Neuvostoliiton romahduksen. Suurin osa teollisuudestamme on joko mennyt nurin, muuttanut muualle, tai muuttunut korkeaa koulutusta vaativaksi asiantuntijatyöksi.</p><p>&nbsp;</p><p>Osmo Soininvaara on eri yhteyksissä korostanut, että yksi työllistymisen ongelmista on se, että suorittavaa työtä on aika vähän tarjolla. Heikosti koulutetulle tämä tietää ongelmia.</p><p>&nbsp;</p><p>Melkoinen osa suorittavaa työtä on ulkoistettu köyhempiin maihin. Jotkus talousajattelijat ovat tarjonneet tähän ratkaisuksi sitä, että lasketaan palkkoja. Mutta miten voi maksaa bangladeshilaisia palkkoja, kun täällä pitää kuitenkin elää suomalaisilla hinnoilla? Tuo yhtälö ei toimi.</p><p>&nbsp;</p><p>Eikä ole mitään mahdollisuutta ratkaistakaan köyhyyden ja työttömyyden ongelmia, jos argumetit perustuvat ymmärryksen sijasta ennakkoluuloihin.</p><p>&nbsp;</p><p>En ymmärrä sitä kaunaista katetutta, jolla suhtaudutaan pitkäaikaistyöttömän peruspäivärahaan ja toimeetulotukeen. Eikö meidän pitäisi pystyä osoittamaan myötätuntoa niitä kohtaan, joilla ei mene yhtä hyvin kuin muilla? Eikö meidän pitäisi kaikkein perustavimpien arvojamme mukaisesti yrittää eläytyä huono-osaisemman ihmisen tilanteeseen ja olla edes kohtelias niitä ihmisiä kohtaan, joiden osa on omaamme kovempi?</p><p>&nbsp;</p><p>Työn luonne on muuttunut ja työmarkkinat ovat muuttuneet. Tarvitaan uudentyyppisiä ratkaisuja.</p><p>&nbsp;</p><p>Keskeisin niistä on perustulo. Nykyisin työtön voi työllistyä vain, jos löytää kokopäivätyön rittävän pitkällä sopimuksella. Jos ottaa pätkän vastaan, tukien väheneminen nostaa köyhimmän veroprosentin käytännössä seitsemäänkymmeneen, kun varakkaammat parkuvat jo viidestäkymmenestä. Ja tuo oli muuten Björn Wahlroosin laskelma, ei minun.</p><p>&nbsp;</p><p>Perustulo purkaisi keskeisimmän kannustinloukun ja mahdollistaisi työn vastaanottamisen monille. Järjestetään tämä mahdollisuus, ja puhutaa työhaluttomuudesta vasta jos sitä ilmenee.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Suomessa tarvitaan näköjään aina yksi talousmies sanomaan ikäviä asioita. Kun asiantuntijat eivät Raimo Sailaksen eläköidyttyä puhu tarpeeksi ikäviä, ja kun Vartiainenkin loikkasi politiikkaan, rooli on tarjottu Nordean pääekonomistille Aki Kangasharjulle.

 

Uskomuksena varmaankin on, että se joka sanoo kaikkein ikävimpiä asioita, puhuu totta. Mutta köyhyyden syistä keskusteltaessa antaisin Kangasharjulle korkeintaan arvosanan heikot tiedot. Kangasharjun mukaan ”köyhien työllistymisen ongelmana on se, että riittävän matalapalkkaisiin töihin ei hakeuduta, koska sosiaaliturvan ja palkkatulon ero on liian pieni”, ja syyttää liian avokätisiä tukia, vaikka kyse on siitä, että alimmat palkat ovat liian pienet ja työtä on tarjolla liian vähän.

 

Pienimmät Palvelualojen ammattiliiton sopimuspalkat ovat 1400 euroa kuussa. Siitä kun maksaa asumisen, sähköt, vakuutukset, puhelimet ja lastenvaatteet, perheen ruokaan jää vajaa jokunen kolikko. Ja heikosta houkuttavuudesta huolimatta nämä työt kelpaavat silti.

 

”Ei ihme, jos sohvanpohja houkuttaa”, Kangasharju toteaa. Mutta kun se ei houkuta. Ymmärtäisin työhaluttomuus -argumenttia, jos meillä olisi samanaikaisesti isot työttömyysluvut ja matalapalkkaisilla aloilla huutava työvoimapula. Näin ei vain ole. Pulaa on uusien alojen osaajista, ei siivoojista tai kaupan kassoista.

 

Kangasharjun puheet viestivät lähinnä siitä, että tuloerojen kasvun myötä hyvätuloisimpien ja köyhimipien maailmat eivät enää kohtaa. Hyvätuoloinen saattaa oikeasti kuvitella, että köyhyys johtuu laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Mutta pidän hyvin erikoisena sitä, että ekonomisti voi noin vain sivuuttaa kaikki rakenteelliset muutokset joita taloudessamme on tapahtunut sitten Neuvostoliiton romahduksen. Suurin osa teollisuudestamme on joko mennyt nurin, muuttanut muualle, tai muuttunut korkeaa koulutusta vaativaksi asiantuntijatyöksi.

 

Osmo Soininvaara on eri yhteyksissä korostanut, että yksi työllistymisen ongelmista on se, että suorittavaa työtä on aika vähän tarjolla. Heikosti koulutetulle tämä tietää ongelmia.

 

Melkoinen osa suorittavaa työtä on ulkoistettu köyhempiin maihin. Jotkus talousajattelijat ovat tarjonneet tähän ratkaisuksi sitä, että lasketaan palkkoja. Mutta miten voi maksaa bangladeshilaisia palkkoja, kun täällä pitää kuitenkin elää suomalaisilla hinnoilla? Tuo yhtälö ei toimi.

 

Eikä ole mitään mahdollisuutta ratkaistakaan köyhyyden ja työttömyyden ongelmia, jos argumetit perustuvat ymmärryksen sijasta ennakkoluuloihin.

 

En ymmärrä sitä kaunaista katetutta, jolla suhtaudutaan pitkäaikaistyöttömän peruspäivärahaan ja toimeetulotukeen. Eikö meidän pitäisi pystyä osoittamaan myötätuntoa niitä kohtaan, joilla ei mene yhtä hyvin kuin muilla? Eikö meidän pitäisi kaikkein perustavimpien arvojamme mukaisesti yrittää eläytyä huono-osaisemman ihmisen tilanteeseen ja olla edes kohtelias niitä ihmisiä kohtaan, joiden osa on omaamme kovempi?

 

Työn luonne on muuttunut ja työmarkkinat ovat muuttuneet. Tarvitaan uudentyyppisiä ratkaisuja.

 

Keskeisin niistä on perustulo. Nykyisin työtön voi työllistyä vain, jos löytää kokopäivätyön rittävän pitkällä sopimuksella. Jos ottaa pätkän vastaan, tukien väheneminen nostaa köyhimmän veroprosentin käytännössä seitsemäänkymmeneen, kun varakkaammat parkuvat jo viidestäkymmenestä. Ja tuo oli muuten Björn Wahlroosin laskelma, ei minun.

 

Perustulo purkaisi keskeisimmän kannustinloukun ja mahdollistaisi työn vastaanottamisen monille. Järjestetään tämä mahdollisuus, ja puhutaa työhaluttomuudesta vasta jos sitä ilmenee.

]]>
16 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/192465-koyhyys-ei-poistu-syyllistamalla#comments Kotimaa Kangasharju köyhyys Perustulo Talousmiehet Työttömyys Fri, 10 Apr 2015 06:56:39 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/192465-koyhyys-ei-poistu-syyllistamalla
Kysymyksiä Juhana Vartiaiselle http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/192113-kysymyksia-juhana-vartiaiselle <p>&nbsp;</p><p>Kaikki lukutaitoiset talouden tarkkailijat ovat yhtä mieltä siitä, että meillä on ongelma. Tilaistoista voimme nähdä, että talouskasvu loppui vuonna 2009, mutta menot ovat jatkaneet kasvuaan ja niiden kattamiseen on otettu yhä lisää velkaa.</p><p>&nbsp;</p><p>Osittain kyse on rakenteellisista muutoksista, sillä tuotantoa karkaa jatkuvasti halvempien kustannuksien maihin, ja osittain Nokian romahduksesta. Kasvun veturi suli kriisiyhtiöksi suunnilleen samoihin aikoihin Suomen yleisen sakkaamisen kanssa. Kolmas selittävä tekijä on Nokian romahduksesta seurannut henkinen shokki: vuonna 2007 olimme maailman johtava tietoyhteiskunta, vuosien 2007-2015 tietoyhteiskuntakehityksemme taas jumittaa kansainvälisessä vertailussa sijaluvulla 48, kaukana muista länsimaista. Emme ole päässeet uuteen talouteen mukaan.</p><p>&nbsp;</p><p>Juhana Vartiaisen pääselitys takkuavalle taloudelle on kuitenkin heikkenevä huoltosuhde. On ihan totta, että suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle tarkoittaa sitä, että meillä on vähemmän työntekijöitä suhteessa elätettävien määrään. Tuon suhteen heikkeminen alkoi 2009, mutta heikkeneminen on ollut vähäistä. Huoltosuhteen ongelmat ovat pääosin edessäpäin. Kysynkin Vartiaiselta, että näetkö todella pääongelman huoltosuhteessa, etkä yllämainituissa, hyvin perustavaa laatua olevissa muutoksissa?</p><p>&nbsp;</p><p>Osa niin sanotusta kestävyysvajeesta on lisäksi itseaiheutettua. Olemme samaan aikaan keventäneet verotusta ja antaneet työttömyyden vakiintua kahdeksan prosentin tienoille. Yhteenlaskettuna näiden vuosikustannukset ovat varovaisestikin arvioiden noin 20 miljardia, eli kaksi kertaa enemmän kuin puhuttu kestävyysvaje. Kysynkin Vartiaiselta, eikö olisi mielekkäämpää panostaa työllisyyteen ja miettiä verotuksen kokonaistuoton optimointia, sen sijaan että &rdquo;sopeutetaan&rdquo; tavoilla, jotka merkitsisivät hyvin todennäköisesti bruttokansantuotteen laskua, ja siten velan suhteellisen osuuden nousua?</p><p>&nbsp;</p><p>Kuntapolitiikassa olen hämmästellyt kokoomuksen sisällöllisten tavoitteiden lähes täydellistä puuttumista. Käytännössä peli menee niin, että kokoomus pyrkii asettamaan säästötavoitteet, ja antaa sitten demareiden ja vihreiden riidellä keskenään siitä, mihin rahat käytetään.</p><p>&nbsp;</p><p>Samaa peli on käynnissä myös valtiontaloudessa. Suurin osa talouspuheesta keskittyy valtiontalouden trimmaamiseen, vaikka pitäisi puhua kansantaloudesta ja elinkeinopolitiikasta. Olisi mielekkäämpää lähteä kuromaan digitaalista kuilua maamme ja muun lännen välillä umpeen vaikka velkarahalla, kuin vain karsia ja toivoa, että jäljelle jää jotain elinkelpoista. Mitä mieltä, Vartiainen?</p><p>&nbsp;</p><p>Vartiaisen sinänsä pätevä mutta rajusti yksinkertaistava kasvun resepti on työvoiman tarjonnan lisääminen. Ideana tässä on se, että työvoiman tarjonnan lisääminen nostaa työllisten määrää, ja työllisten määrän kasvu parantaa huoltosuhdetta. Esimerkkimaa Ruotsissa malli tuntuisi toimineen.</p><p>&nbsp;</p><p>Jos katsoo tilastokeskuksen aineistoja työllisyysasteesta, ne tuntuisivat aika siististi tukevan Vartiaisen teesiä. Työllisten määrä kasvoi lähes yhtäjaksoisesti 1993-2009, jolloin myös talous kasvoi hyvää vauhtia.</p><p>&nbsp;</p><p>Vain 2000-luvun taitteessa oli pieni notkahdus sekä työlllisten määrässä, että talouskasvussa. Tämä ei kuitenkaan selity työn tarjonnan heilahtelulla, vaan teknokuplan puhkeamisella, jonka seurauksena työttömyys kääntyi nousuun. Työttömyyden vaihtelu tuntuisi lähes puuttuvan Vartiaisen analyysista.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>Vartiainen kuitenkin sivuuttaa kaiken muun mitä Ruotsissa on tehty. Nettimainonnan osuus oli jo vuonna 2008 vähintään kaksinketainen verrattuna Suomeen. Sähköisen henkilökortin seuraksena digitaalinen kansalaisuus on Ruotsissa tosiasia, Suomessa odotellaan ensimmäistä askelta. Ruotsi on tuottanut spotifyt ja pirate bayt, hyvässä ja pahassa, meillä kuvitellaan edelleen että tietoyhteiskunnan tuotteiden ominaisuuksiin kuuluu kolahdus, kun ne tippuvat keittiön pyödälle. Kysymys Vartiaiselle: onko digitaalisen talouden kasvupotentiaali todellakin riippuvainen työikäisten määrästä?</p><p>&nbsp;</p><p>Työperäisen maahanmuuton tarpeesta olemme varmaankin samaa mieltä. Se ei näet kilpaile oman työvoimamme kanssa, sillä meillä on puutetta erityisosaamisesta, jota nyt työttöminä olevilla ei ole. Olisi hyvä, jos saisimme sitä nykyistä joustavammin käyttöömme. Pitkäaikaistyöttömyys taas johtuu talouden rakenteellisista muutoksista, ja omasta kyvyttömyydestämme ratkoa sen ongelmia. Teollisuus ei ole riittävästi osannut nostaa jalostusastetta, vaan edelleenkin tyytyy vain vähän jalostettujen raaka-aineiden kauppaan, ja varsinkin metsäteollisuuden käsitys kilpailukyvyn parantamisesta rajoittuu valtiolle esitettyihin toivomuksiin työntekijöiden pienemmistä palkoista, matalammista veroista ja halvemmasta sähköstä. Kysymys Vartiaiselle: eikö tällä ole hyvinkin suoria vaikutuksia taloutemme iskukykyy millä mittarilla tahansa?</p><p>&nbsp;</p><p>Talouspoliittisen keskustelun leirit ovat olleet professori Pertti Haaparanta vastaan ministeriöiden ja tutkimuslaitosten oikeistoekonomistit. Haaparanta haluaa elvyttää velaksi, mainstream taas haluaa vetää naruja kireälle ettei velka vain kasva. Kolmannen tien tarjoaa Sixten Korkman, joka esitti liian vähälle huomiolle jääneessä puheenvuorossaan (HS 22.3) keskitien mallia, joka tuntuu järkevältä: taitetaan syömävelan kasvu ja elvytetään investoimalla. Eli ei kuluteta velaksi, mutta laitetaan yhteiskunnan rahaa hankkeisiin, jotka osoitautuvat kohtalaisella todennäköisyydellä tuottaviksi. Samaa kantaa puolusti myös Markus Jäntti Vartiaisen kanssa käymässään tasokkaassa keskustelussa Hstv:llä. Vartiainen asettuu eri kannalle kuin Sixten Korkman ja perustelee kantaansa sillä, että elvtys nostaa palkkoja ja siten työn hintaa. Ehkä, mutta samalla se kohentaisi kotimarkkinoiden kysyntää. Eikö sillä olekaan enää mitään väliä, vaikka uusia työpaikkoja syntyy lähinnä palvelualoilla eikä lainkaan teollisuudessa?</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>  

Kaikki lukutaitoiset talouden tarkkailijat ovat yhtä mieltä siitä, että meillä on ongelma. Tilaistoista voimme nähdä, että talouskasvu loppui vuonna 2009, mutta menot ovat jatkaneet kasvuaan ja niiden kattamiseen on otettu yhä lisää velkaa.

 

Osittain kyse on rakenteellisista muutoksista, sillä tuotantoa karkaa jatkuvasti halvempien kustannuksien maihin, ja osittain Nokian romahduksesta. Kasvun veturi suli kriisiyhtiöksi suunnilleen samoihin aikoihin Suomen yleisen sakkaamisen kanssa. Kolmas selittävä tekijä on Nokian romahduksesta seurannut henkinen shokki: vuonna 2007 olimme maailman johtava tietoyhteiskunta, vuosien 2007-2015 tietoyhteiskuntakehityksemme taas jumittaa kansainvälisessä vertailussa sijaluvulla 48, kaukana muista länsimaista. Emme ole päässeet uuteen talouteen mukaan.

 

Juhana Vartiaisen pääselitys takkuavalle taloudelle on kuitenkin heikkenevä huoltosuhde. On ihan totta, että suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle tarkoittaa sitä, että meillä on vähemmän työntekijöitä suhteessa elätettävien määrään. Tuon suhteen heikkeminen alkoi 2009, mutta heikkeneminen on ollut vähäistä. Huoltosuhteen ongelmat ovat pääosin edessäpäin. Kysynkin Vartiaiselta, että näetkö todella pääongelman huoltosuhteessa, etkä yllämainituissa, hyvin perustavaa laatua olevissa muutoksissa?

 

Osa niin sanotusta kestävyysvajeesta on lisäksi itseaiheutettua. Olemme samaan aikaan keventäneet verotusta ja antaneet työttömyyden vakiintua kahdeksan prosentin tienoille. Yhteenlaskettuna näiden vuosikustannukset ovat varovaisestikin arvioiden noin 20 miljardia, eli kaksi kertaa enemmän kuin puhuttu kestävyysvaje. Kysynkin Vartiaiselta, eikö olisi mielekkäämpää panostaa työllisyyteen ja miettiä verotuksen kokonaistuoton optimointia, sen sijaan että ”sopeutetaan” tavoilla, jotka merkitsisivät hyvin todennäköisesti bruttokansantuotteen laskua, ja siten velan suhteellisen osuuden nousua?

 

Kuntapolitiikassa olen hämmästellyt kokoomuksen sisällöllisten tavoitteiden lähes täydellistä puuttumista. Käytännössä peli menee niin, että kokoomus pyrkii asettamaan säästötavoitteet, ja antaa sitten demareiden ja vihreiden riidellä keskenään siitä, mihin rahat käytetään.

 

Samaa peli on käynnissä myös valtiontaloudessa. Suurin osa talouspuheesta keskittyy valtiontalouden trimmaamiseen, vaikka pitäisi puhua kansantaloudesta ja elinkeinopolitiikasta. Olisi mielekkäämpää lähteä kuromaan digitaalista kuilua maamme ja muun lännen välillä umpeen vaikka velkarahalla, kuin vain karsia ja toivoa, että jäljelle jää jotain elinkelpoista. Mitä mieltä, Vartiainen?

 

Vartiaisen sinänsä pätevä mutta rajusti yksinkertaistava kasvun resepti on työvoiman tarjonnan lisääminen. Ideana tässä on se, että työvoiman tarjonnan lisääminen nostaa työllisten määrää, ja työllisten määrän kasvu parantaa huoltosuhdetta. Esimerkkimaa Ruotsissa malli tuntuisi toimineen.

 

Jos katsoo tilastokeskuksen aineistoja työllisyysasteesta, ne tuntuisivat aika siististi tukevan Vartiaisen teesiä. Työllisten määrä kasvoi lähes yhtäjaksoisesti 1993-2009, jolloin myös talous kasvoi hyvää vauhtia.

 

Vain 2000-luvun taitteessa oli pieni notkahdus sekä työlllisten määrässä, että talouskasvussa. Tämä ei kuitenkaan selity työn tarjonnan heilahtelulla, vaan teknokuplan puhkeamisella, jonka seurauksena työttömyys kääntyi nousuun. Työttömyyden vaihtelu tuntuisi lähes puuttuvan Vartiaisen analyysista.

 

 

Vartiainen kuitenkin sivuuttaa kaiken muun mitä Ruotsissa on tehty. Nettimainonnan osuus oli jo vuonna 2008 vähintään kaksinketainen verrattuna Suomeen. Sähköisen henkilökortin seuraksena digitaalinen kansalaisuus on Ruotsissa tosiasia, Suomessa odotellaan ensimmäistä askelta. Ruotsi on tuottanut spotifyt ja pirate bayt, hyvässä ja pahassa, meillä kuvitellaan edelleen että tietoyhteiskunnan tuotteiden ominaisuuksiin kuuluu kolahdus, kun ne tippuvat keittiön pyödälle. Kysymys Vartiaiselle: onko digitaalisen talouden kasvupotentiaali todellakin riippuvainen työikäisten määrästä?

 

Työperäisen maahanmuuton tarpeesta olemme varmaankin samaa mieltä. Se ei näet kilpaile oman työvoimamme kanssa, sillä meillä on puutetta erityisosaamisesta, jota nyt työttöminä olevilla ei ole. Olisi hyvä, jos saisimme sitä nykyistä joustavammin käyttöömme. Pitkäaikaistyöttömyys taas johtuu talouden rakenteellisista muutoksista, ja omasta kyvyttömyydestämme ratkoa sen ongelmia. Teollisuus ei ole riittävästi osannut nostaa jalostusastetta, vaan edelleenkin tyytyy vain vähän jalostettujen raaka-aineiden kauppaan, ja varsinkin metsäteollisuuden käsitys kilpailukyvyn parantamisesta rajoittuu valtiolle esitettyihin toivomuksiin työntekijöiden pienemmistä palkoista, matalammista veroista ja halvemmasta sähköstä. Kysymys Vartiaiselle: eikö tällä ole hyvinkin suoria vaikutuksia taloutemme iskukykyy millä mittarilla tahansa?

 

Talouspoliittisen keskustelun leirit ovat olleet professori Pertti Haaparanta vastaan ministeriöiden ja tutkimuslaitosten oikeistoekonomistit. Haaparanta haluaa elvyttää velaksi, mainstream taas haluaa vetää naruja kireälle ettei velka vain kasva. Kolmannen tien tarjoaa Sixten Korkman, joka esitti liian vähälle huomiolle jääneessä puheenvuorossaan (HS 22.3) keskitien mallia, joka tuntuu järkevältä: taitetaan syömävelan kasvu ja elvytetään investoimalla. Eli ei kuluteta velaksi, mutta laitetaan yhteiskunnan rahaa hankkeisiin, jotka osoitautuvat kohtalaisella todennäköisyydellä tuottaviksi. Samaa kantaa puolusti myös Markus Jäntti Vartiaisen kanssa käymässään tasokkaassa keskustelussa Hstv:llä. Vartiainen asettuu eri kannalle kuin Sixten Korkman ja perustelee kantaansa sillä, että elvtys nostaa palkkoja ja siten työn hintaa. Ehkä, mutta samalla se kohentaisi kotimarkkinoiden kysyntää. Eikö sillä olekaan enää mitään väliä, vaikka uusia työpaikkoja syntyy lähinnä palvelualoilla eikä lainkaan teollisuudessa?

 

 

 

 

 

]]>
4 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/192113-kysymyksia-juhana-vartiaiselle#comments Leikkaukset Metsään menee Talouskasvu Talouspolitiikka Vartiainen Tue, 07 Apr 2015 06:47:22 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/192113-kysymyksia-juhana-vartiaiselle
Hyvää pääsiäistä, myös balkanin romaneille http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/191867-hyvaa-paasiaista-myos-balkanin-romaneille <p>Hyvää pääsiäistä, myös balkanin romaneille</p><p>&nbsp;</p><p>Helsingissä majailevia Romanian ja Bulgarian romaneja kutsutaan usein romanikerjäläisiksi, ja kerjäläisyyttä vastaavasti ongelmaksi.</p><p>&nbsp;</p><p>Kannattaa muistaa, että ongelma ei meillä, vaan niillä, joille kerjääminen merkitsee elintason kohenemista. Ja tämä ongelma ei ole romanien itsensä aiheuttama. Balkanin romanit ovat Euroopan huonoimmassa asemassa oleva ihmisryhmä. Siihen on historialliset syynsä.</p><p>&nbsp;</p><p>Emme tarkkaan tiedä, miksi romaniväestö lähti liikkeelle Pohjois-Intiasta, mutta ensimmäiset heistä saapuivat Bysanttiin, nykyiseen Istanbuliin, noin tuhat vuotta sitten. Sieltä alkanut levittäytyminen kattoi koko Euroopan noin viidessäsadassa vuodessa. Tihein yhteisö syntyi 1400-luvulla Ottomaanien&nbsp; imperiumin alaisuuteen joutuneelle Balkanille, kukistunen Bysantin raunioille.</p><p>&nbsp;</p><p>Romanien asema ei missään ole ollut hyvä, mutta Balkanilla se on ollut surkein. Romanit luokiteltiin orjiksi vuoteen 1857 saakka, ja halveksunta on jatkunut näihin päiviin. Balkanin valtioilla ei edelleenkään ole oikeastaan minkäänlaista halua ratkoa useisiin miljooniin kohoavan romaaniväestönsä ongelmia.</p><p>&nbsp;</p><p>Siksi osa heistä tulee viimaiseen Helsinkiin. Sitäpaitsi he eivät tule ensisijaisesti kerjäämään. Nykyisin voimme kutsua heitä myyjiksi.</p><p>&nbsp;</p><p>Kultti Ry:n toiminnanjohtajana olen Iso Numero -nimisen lehden kustantaja. Lehti on perustettu englantilaisen Big Issue -lehden mallin mukaan, kodittomien myytäväksi. Suomessa suurin osa myyjistä on balkanin romaneja, jotka seisovat räntäsateessa pitkiä päiviä tienaamassa parin kympin päiväpalkkaansa. Kyse on vähäisestä luovutusvoitosta, joka luokitellaan verovapaaksi, mutta myyjille itselleen raha on iso. Se näkee ilmeistä, kun käyn juttelemassa heidän kanssaan Diakonissalaitoksen ylläpitämässä päivätoimintakeskuksessa Hirundossa.</p><p>&nbsp;</p><p>Olin itsekin aika ihmeissäni muutama vuosi sitten, kun romanit ilmeistyivät katukuvaamme, mutta kuten aina, tarkempi tutustuminen muuttaa käsityksiä. Kasvot ovat alkaneet muuttua tutuksi. Olen oppinut, että heillä on nimiä, kuten Ivan, Maria, Petra ja Nikolai. Heillä on nauravia lapsia, jotka viihtyvät vanhempiensa sylissä ja juoksevat pitkin lattiaa. He katsovat yhteisessä oleskelutilassaan televisiosta jalkapalloa, jossa kullakin on suosikkijoukkueensa, ja nuoriso opettelee tietokoneen käyttöä viestitelläkseen pitkin Eurooppaa hajaantuneille kavereilleen. He ovat äärimmäisen köyhiä, mutta tilaisuuden tarjoutuessa he työskentelevät ahkerasti. Jotkut heistä ovat varmasti tehneet elämässään myös rikoksia, mutta niin ovat jotkut meistäkin.</p><p>&nbsp;</p><p>Entäpä väitteet järjestäytyneestä rikollisuudesta?</p><p>&nbsp;</p><p>Helmikuussa tuli jonkun verran valituksia liian tungettelevista myyjistä rautatieasemalla. Ajattelin että asiasta pitää keskustella myyjien kanssa. No, keskustella ja keskustella. Yritin kyllä. Mutta kuulijani olivat hyvin vuorovaikutteisia. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kun yritin bulgarian ja romaniankielisen tulkin välityksellä sanoa jotain, sain vastaani noin 50 yhtäaikaa puhuvaa ihmistä kolmella eri kielellä, joista yhtäkään en ymmärtänyt. Kun poistuimme paikalta, kollega sanoi että ajattele, näitä ihmisiä syytetään järjestäytyneestä rikollisuudesta. Pyyhimme naurun kyyneleitä vielä metrossa, puolen kilometrin kävelyn jälkeen.</p><p>&nbsp;</p><p>Olen myös kuullut väitettävän, että romanit tulisivat tänne hyötyäkseen yhteiskunnastamme. Itse mietin ennemmin sitä, että millainen on lähtötilanne, jos kodittomuus suomalaisissa sääolosuhteissa ja peruspäivärahaa pienemmät myyntitulot merkitsevät parempaa kuin mitä kotimaa tarjoaa. Sosiaalitoimiston rahaa he eivät saa, kaikki raha tulee kaduilta.</p><p>&nbsp;</p><p>Tuosta vähäisestä rahastakin he pystyvät säästämään osan. Olen katsellut vieressä, kun Hirundon henkilökunta auttaa romaneja lähettämään rahaa kotiin, Balkanin rutiköyhiin vuoristokyliin, jossa joku lapsi saa mahdollisuuden käydä koulua kiitos talletetun muutaman kympin. Ja olen katsonut vierestä, kun 70-vuotiaalle romaninaiselle varattiin matkaa takaisin perheensä luo. Ensin lautalla Talllinnaan, ja siitä eteenpäin pari vuorokautta bussissa. Nämä ihmiset eivät ole huvimatkailijoita.</p><p>&nbsp;</p><p>Uusin Iso Numero ilmestyi pari viikkoa sitten. Järjestimme myös bileet uuden numeron julkistuksen kunniaksi. Paikan päällä tuntui oudolta, että lehden tekijät olivat paikalla, mutta myyjät eivät. Myimme juhlaväelle tuoretta lehteä, ja sovimme, että tuotot käytettäisiin siihen, että järjestetään myyjille juhlat.</p><p>&nbsp;</p><p>Kiirastorstaina kävin Hirundossa sopimassa, että juhlat pidetään pääsiäisenä. Bulgarian romanit ovat ortodokseja, Romanian romanit katolisia. Pääsiäinen on tärkeä juhla molemmille.</p><p>&nbsp;</p><p>Hyvää pääsiäistä myös kantaväestölle. Tässä suhteessa olemme saman leipäkorin äärellä.</p><p>&nbsp;</p><p>Jos haluat auttaa, osta lehti. Yhdessä voimme auttaa EU:n kautta.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Hyvää pääsiäistä, myös balkanin romaneille

 

Helsingissä majailevia Romanian ja Bulgarian romaneja kutsutaan usein romanikerjäläisiksi, ja kerjäläisyyttä vastaavasti ongelmaksi.

 

Kannattaa muistaa, että ongelma ei meillä, vaan niillä, joille kerjääminen merkitsee elintason kohenemista. Ja tämä ongelma ei ole romanien itsensä aiheuttama. Balkanin romanit ovat Euroopan huonoimmassa asemassa oleva ihmisryhmä. Siihen on historialliset syynsä.

 

Emme tarkkaan tiedä, miksi romaniväestö lähti liikkeelle Pohjois-Intiasta, mutta ensimmäiset heistä saapuivat Bysanttiin, nykyiseen Istanbuliin, noin tuhat vuotta sitten. Sieltä alkanut levittäytyminen kattoi koko Euroopan noin viidessäsadassa vuodessa. Tihein yhteisö syntyi 1400-luvulla Ottomaanien  imperiumin alaisuuteen joutuneelle Balkanille, kukistunen Bysantin raunioille.

 

Romanien asema ei missään ole ollut hyvä, mutta Balkanilla se on ollut surkein. Romanit luokiteltiin orjiksi vuoteen 1857 saakka, ja halveksunta on jatkunut näihin päiviin. Balkanin valtioilla ei edelleenkään ole oikeastaan minkäänlaista halua ratkoa useisiin miljooniin kohoavan romaaniväestönsä ongelmia.

 

Siksi osa heistä tulee viimaiseen Helsinkiin. Sitäpaitsi he eivät tule ensisijaisesti kerjäämään. Nykyisin voimme kutsua heitä myyjiksi.

 

Kultti Ry:n toiminnanjohtajana olen Iso Numero -nimisen lehden kustantaja. Lehti on perustettu englantilaisen Big Issue -lehden mallin mukaan, kodittomien myytäväksi. Suomessa suurin osa myyjistä on balkanin romaneja, jotka seisovat räntäsateessa pitkiä päiviä tienaamassa parin kympin päiväpalkkaansa. Kyse on vähäisestä luovutusvoitosta, joka luokitellaan verovapaaksi, mutta myyjille itselleen raha on iso. Se näkee ilmeistä, kun käyn juttelemassa heidän kanssaan Diakonissalaitoksen ylläpitämässä päivätoimintakeskuksessa Hirundossa.

 

Olin itsekin aika ihmeissäni muutama vuosi sitten, kun romanit ilmeistyivät katukuvaamme, mutta kuten aina, tarkempi tutustuminen muuttaa käsityksiä. Kasvot ovat alkaneet muuttua tutuksi. Olen oppinut, että heillä on nimiä, kuten Ivan, Maria, Petra ja Nikolai. Heillä on nauravia lapsia, jotka viihtyvät vanhempiensa sylissä ja juoksevat pitkin lattiaa. He katsovat yhteisessä oleskelutilassaan televisiosta jalkapalloa, jossa kullakin on suosikkijoukkueensa, ja nuoriso opettelee tietokoneen käyttöä viestitelläkseen pitkin Eurooppaa hajaantuneille kavereilleen. He ovat äärimmäisen köyhiä, mutta tilaisuuden tarjoutuessa he työskentelevät ahkerasti. Jotkut heistä ovat varmasti tehneet elämässään myös rikoksia, mutta niin ovat jotkut meistäkin.

 

Entäpä väitteet järjestäytyneestä rikollisuudesta?

 

Helmikuussa tuli jonkun verran valituksia liian tungettelevista myyjistä rautatieasemalla. Ajattelin että asiasta pitää keskustella myyjien kanssa. No, keskustella ja keskustella. Yritin kyllä. Mutta kuulijani olivat hyvin vuorovaikutteisia. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kun yritin bulgarian ja romaniankielisen tulkin välityksellä sanoa jotain, sain vastaani noin 50 yhtäaikaa puhuvaa ihmistä kolmella eri kielellä, joista yhtäkään en ymmärtänyt. Kun poistuimme paikalta, kollega sanoi että ajattele, näitä ihmisiä syytetään järjestäytyneestä rikollisuudesta. Pyyhimme naurun kyyneleitä vielä metrossa, puolen kilometrin kävelyn jälkeen.

 

Olen myös kuullut väitettävän, että romanit tulisivat tänne hyötyäkseen yhteiskunnastamme. Itse mietin ennemmin sitä, että millainen on lähtötilanne, jos kodittomuus suomalaisissa sääolosuhteissa ja peruspäivärahaa pienemmät myyntitulot merkitsevät parempaa kuin mitä kotimaa tarjoaa. Sosiaalitoimiston rahaa he eivät saa, kaikki raha tulee kaduilta.

 

Tuosta vähäisestä rahastakin he pystyvät säästämään osan. Olen katsellut vieressä, kun Hirundon henkilökunta auttaa romaneja lähettämään rahaa kotiin, Balkanin rutiköyhiin vuoristokyliin, jossa joku lapsi saa mahdollisuuden käydä koulua kiitos talletetun muutaman kympin. Ja olen katsonut vierestä, kun 70-vuotiaalle romaninaiselle varattiin matkaa takaisin perheensä luo. Ensin lautalla Talllinnaan, ja siitä eteenpäin pari vuorokautta bussissa. Nämä ihmiset eivät ole huvimatkailijoita.

 

Uusin Iso Numero ilmestyi pari viikkoa sitten. Järjestimme myös bileet uuden numeron julkistuksen kunniaksi. Paikan päällä tuntui oudolta, että lehden tekijät olivat paikalla, mutta myyjät eivät. Myimme juhlaväelle tuoretta lehteä, ja sovimme, että tuotot käytettäisiin siihen, että järjestetään myyjille juhlat.

 

Kiirastorstaina kävin Hirundossa sopimassa, että juhlat pidetään pääsiäisenä. Bulgarian romanit ovat ortodokseja, Romanian romanit katolisia. Pääsiäinen on tärkeä juhla molemmille.

 

Hyvää pääsiäistä myös kantaväestölle. Tässä suhteessa olemme saman leipäkorin äärellä.

 

Jos haluat auttaa, osta lehti. Yhdessä voimme auttaa EU:n kautta.

]]>
14 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/191867-hyvaa-paasiaista-myos-balkanin-romaneille#comments Kotimaa Iso Numero Kerjääminen Pääsiäinen Romanit Syrjintä Sat, 04 Apr 2015 08:10:14 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/191867-hyvaa-paasiaista-myos-balkanin-romaneille
Koskipolitiikka pitää kääntää nyt http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/191704-koskipolitiikka-pitaa-kaantaa-nyt <p>Suhteeni vesistöihin lähtee kokemuksista: mökkeilystä, retkeilystä ja kalastuksesta. Ilman metsissä ja vesillä vietettyjä viikkoja ja kuukausia tuskin olisin ryhtynyt vihreäksi. Joskus laskin, että olen viettänyt vuoden elämästäni teltassa. Se vaikuttaa näkökulmaan.</p><p>&nbsp;</p><p>Jokien arvon ymmärsin taimenten kautta. Sain ensimmäiset pilkukkaat kalani Muotkatuntureilla virtaavasta Vestojoesta 14-vuotiaana, joskus 80-luvun alussa. Paikka oli tiiviin pajukon keskellä avautunut suvanto. Läpitunkemattoman risukon reunustama joki asettui poikamiesyksiön kokoiseksi lompoloksi, jossa tuikki puron kokoon nähden yllättävän kookkaita taimenia. Vavan kärjessä tuntunut tärähdys tuotti kokovartaloreaktion, jollaista en muista myöhemmin kokeneeni. Se oli yksi elämäni parhaista päivistä.</p><p>&nbsp;</p><p>Ajattelin tuolloin, ja pitkään sen jälkeen, että taimen on erämaan arka ja varovainen kala, joka säikkyy ihmistä ja sivistystä ja siksi viihtyy vain kaukaisen kairan keskellä kiemurtelevassa hiljaisessa virrassa. Kalastinkin parikymmentä vuotta vain napapiirin pohjoispuolella, kuvitellen, että taimen ja erämaa olivat yhtä.</p><p>&nbsp;</p><p>Olin väärässä. Taimen on myös kulttuurivesien kala, joka viihtyy erämaajokien lisäksi siltarummuissa, myllynraunioissa ja pikkukaupunkien puistoja puhkovissa puroissa. Ainakin muissa maissa.</p><p>&nbsp;</p><p>Perhokalastus on kehittynyt nykyiselleen tiheästi asutun Etelä-Englannin kalkkivirroilla, kulttuurimaisemien keskellä. Maassa, jossa keksittiin moderni teollisuus. Monet muutkin maat ovat hoitaneet vesistönsä meitä paremmin. Ihan mittakaavaksi: yksin Eestissä on 93 jokea, joissa on mereen vaeltava luonnonvarainen taimenkanta. Meillä noita kantoja on jäljellä muutama, ja alkuperäisiä lohijokia on koko maassa enää neljä, viisi kappaletta. Lohikalat ja vesistöt voivat paremmmin jopa edesmenneessä Neuvostoliitossa, kuin sotien jälkeisessä Suomessa.</p><p>&nbsp;</p><p>Jos haluaa tuntea taustoja, kannattaa perehtyä Kustaa Vilkunan kirjaan Lohi. Pohjalaisen rengin työsopimuksessa luki vielä 1800-luvulla, että yhtenä päivänä viikossa piti tarjota muuta kuin lohta. Omassa lapsuudessani 1970-luvulla kalojen kuningasta sai enää Tenosta, ja ruokana sen status oli samaa tasoa kuin kaviaarilla. Lajina lohi tuhottiin lähes sukupuuttoon kolmessakymmenessä vuodessa.</p><p>&nbsp;</p><p>Tuho alkoi Kemin Isohaarasta. Saksalaiset olivat Pohjois-Suomesta vetäytyessään räjäyttäneet Kemijoen ylittävän sillan. Pohjolan voima Oy tarjoutui rakentamaan sen, jos saisi samalla rakentaa voimalan. Sodanjälkeisissä poikkeusoloissa tähän suostuttiin. Isohaaran voimala otettiin käyttöön 1948, ja koska se sijaitsi Kemijoen suulla, se sulki lohen pääsyn maailman tuottoisimpaan lohijokeen. Kaloille rakennettiin hissi, jota ne eivät jostain syystä oppineet käyttämään. Kemin lohi oli sukupuutossa 1950-luvun alussa.</p><p>&nbsp;</p><p>Yhtiöt sovelsivat samaa taktiikkaa kaikkien muidenkin jokien kohdalla: vesistöt suusta poikki, lohikanta kerralla sukupuuttoon, jotta yläjuoksun kosket voidaan padota pienemmin riidoin. Parin kymmenen vuoden kuluttua Suomen Itämereen laskevissa joissa eläneet luonnonvaraiset lohet laskettiin sirkkelikäden sormin.</p><p>&nbsp;</p><p>Käsittämättömintä on, että sama peli jatkuu edelleen. Pohjolan voima haluaisi saattaa Iijoen tuhon loppuun rakentamalla Kollajan altaan. Voimayhtiöt ovat ties mihin vedoten kieltäytyneet rakentamasta kalateitä ja väistäneet velvollisuuttaan korjata edes osan aihettamastaan tuhosta. Suomi voisi olla kalastusmatkailun suurvalta, nyt meillä on tarjota vain padotut ja rehevöityneet vedet. Norjassa ja Ruotsissa on osattu toimia fiksummin: alimmat padot on sijoitettu parinkymmenen kilometrin päähän merestä, joten lohen luonnonkannat ovat säilyneet aivan toisella tavalla. Esimerkki osoittaa, että luontoon voi suhtautua myös kunnioittavasti.</p><p>&nbsp;</p><p>Itse koin ahaa-elämyksen Vanhankaupunginkoskella viitisentoista vuotta sitten. Olin alkanyt vetää TV-keskustelua Ylen Teema-kanavalla, ja kaipasin vastapainoa intensiiviselle tv-työlle. Iltakävelyllä huomasin, että porukka todella kalastaa kotini lähellä virranneella koskella ja päätin kokeilla minäkin. Joinakin hämärtyvinä syysiltoina saatoin kokea jotain siitä, mitä olin aina etsinyt Lapista, puolen kilometrin päässä kotioveltani. Ja samalla tulin myös yhä tietoisemmaksi Vantaanjoen monista ongelmista.</p><p>&nbsp;</p><p>Myönnän auliisti, että aloitteeni Vanhankaupunginkosken padon purkamiseksi sisältää omakohtaista tunnelatausta. Mutta perustelut ovat yleisempiä: meidän on käännettävä vuosikymmeniä jatkunut luonnosta piittaamaton vesistöpolitiikka järkevämpään suuntaan. Luonto, kalat ja matkailuyrittäjät kiittävät. Ja homma on hyvä aloittaa Helsingistä.</p><p>&nbsp;</p><p>Padon purkamisen herättämiin huoliin yritän vastata oheisella videolla, jossa myös Tommi Korpela ottaa kantaa vapaan kosken puolesta. Katsokaa itse, onnistunko yrityksessäni.</p><p>&nbsp;</p><p>https://<object width="648" height="390"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/cRctXQ3AkUI?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" /><param name="wmode" value="transparent" /><param name="allowFullScreen" value="true" /><param name="allowscriptaccess" value="always" /><embed src="http://www.youtube.com/v/cRctXQ3AkUI?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" type="application/x-shockwave-flash" wmode="transparent" allowscriptaccess="always" allowfullscreen="true" width="648" height="390"></embed></object>.be</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Suhteeni vesistöihin lähtee kokemuksista: mökkeilystä, retkeilystä ja kalastuksesta. Ilman metsissä ja vesillä vietettyjä viikkoja ja kuukausia tuskin olisin ryhtynyt vihreäksi. Joskus laskin, että olen viettänyt vuoden elämästäni teltassa. Se vaikuttaa näkökulmaan.

 

Jokien arvon ymmärsin taimenten kautta. Sain ensimmäiset pilkukkaat kalani Muotkatuntureilla virtaavasta Vestojoesta 14-vuotiaana, joskus 80-luvun alussa. Paikka oli tiiviin pajukon keskellä avautunut suvanto. Läpitunkemattoman risukon reunustama joki asettui poikamiesyksiön kokoiseksi lompoloksi, jossa tuikki puron kokoon nähden yllättävän kookkaita taimenia. Vavan kärjessä tuntunut tärähdys tuotti kokovartaloreaktion, jollaista en muista myöhemmin kokeneeni. Se oli yksi elämäni parhaista päivistä.

 

Ajattelin tuolloin, ja pitkään sen jälkeen, että taimen on erämaan arka ja varovainen kala, joka säikkyy ihmistä ja sivistystä ja siksi viihtyy vain kaukaisen kairan keskellä kiemurtelevassa hiljaisessa virrassa. Kalastinkin parikymmentä vuotta vain napapiirin pohjoispuolella, kuvitellen, että taimen ja erämaa olivat yhtä.

 

Olin väärässä. Taimen on myös kulttuurivesien kala, joka viihtyy erämaajokien lisäksi siltarummuissa, myllynraunioissa ja pikkukaupunkien puistoja puhkovissa puroissa. Ainakin muissa maissa.

 

Perhokalastus on kehittynyt nykyiselleen tiheästi asutun Etelä-Englannin kalkkivirroilla, kulttuurimaisemien keskellä. Maassa, jossa keksittiin moderni teollisuus. Monet muutkin maat ovat hoitaneet vesistönsä meitä paremmin. Ihan mittakaavaksi: yksin Eestissä on 93 jokea, joissa on mereen vaeltava luonnonvarainen taimenkanta. Meillä noita kantoja on jäljellä muutama, ja alkuperäisiä lohijokia on koko maassa enää neljä, viisi kappaletta. Lohikalat ja vesistöt voivat paremmmin jopa edesmenneessä Neuvostoliitossa, kuin sotien jälkeisessä Suomessa.

 

Jos haluaa tuntea taustoja, kannattaa perehtyä Kustaa Vilkunan kirjaan Lohi. Pohjalaisen rengin työsopimuksessa luki vielä 1800-luvulla, että yhtenä päivänä viikossa piti tarjota muuta kuin lohta. Omassa lapsuudessani 1970-luvulla kalojen kuningasta sai enää Tenosta, ja ruokana sen status oli samaa tasoa kuin kaviaarilla. Lajina lohi tuhottiin lähes sukupuuttoon kolmessakymmenessä vuodessa.

 

Tuho alkoi Kemin Isohaarasta. Saksalaiset olivat Pohjois-Suomesta vetäytyessään räjäyttäneet Kemijoen ylittävän sillan. Pohjolan voima Oy tarjoutui rakentamaan sen, jos saisi samalla rakentaa voimalan. Sodanjälkeisissä poikkeusoloissa tähän suostuttiin. Isohaaran voimala otettiin käyttöön 1948, ja koska se sijaitsi Kemijoen suulla, se sulki lohen pääsyn maailman tuottoisimpaan lohijokeen. Kaloille rakennettiin hissi, jota ne eivät jostain syystä oppineet käyttämään. Kemin lohi oli sukupuutossa 1950-luvun alussa.

 

Yhtiöt sovelsivat samaa taktiikkaa kaikkien muidenkin jokien kohdalla: vesistöt suusta poikki, lohikanta kerralla sukupuuttoon, jotta yläjuoksun kosket voidaan padota pienemmin riidoin. Parin kymmenen vuoden kuluttua Suomen Itämereen laskevissa joissa eläneet luonnonvaraiset lohet laskettiin sirkkelikäden sormin.

 

Käsittämättömintä on, että sama peli jatkuu edelleen. Pohjolan voima haluaisi saattaa Iijoen tuhon loppuun rakentamalla Kollajan altaan. Voimayhtiöt ovat ties mihin vedoten kieltäytyneet rakentamasta kalateitä ja väistäneet velvollisuuttaan korjata edes osan aihettamastaan tuhosta. Suomi voisi olla kalastusmatkailun suurvalta, nyt meillä on tarjota vain padotut ja rehevöityneet vedet. Norjassa ja Ruotsissa on osattu toimia fiksummin: alimmat padot on sijoitettu parinkymmenen kilometrin päähän merestä, joten lohen luonnonkannat ovat säilyneet aivan toisella tavalla. Esimerkki osoittaa, että luontoon voi suhtautua myös kunnioittavasti.

 

Itse koin ahaa-elämyksen Vanhankaupunginkoskella viitisentoista vuotta sitten. Olin alkanyt vetää TV-keskustelua Ylen Teema-kanavalla, ja kaipasin vastapainoa intensiiviselle tv-työlle. Iltakävelyllä huomasin, että porukka todella kalastaa kotini lähellä virranneella koskella ja päätin kokeilla minäkin. Joinakin hämärtyvinä syysiltoina saatoin kokea jotain siitä, mitä olin aina etsinyt Lapista, puolen kilometrin päässä kotioveltani. Ja samalla tulin myös yhä tietoisemmaksi Vantaanjoen monista ongelmista.

 

Myönnän auliisti, että aloitteeni Vanhankaupunginkosken padon purkamiseksi sisältää omakohtaista tunnelatausta. Mutta perustelut ovat yleisempiä: meidän on käännettävä vuosikymmeniä jatkunut luonnosta piittaamaton vesistöpolitiikka järkevämpään suuntaan. Luonto, kalat ja matkailuyrittäjät kiittävät. Ja homma on hyvä aloittaa Helsingistä.

 

Padon purkamisen herättämiin huoliin yritän vastata oheisella videolla, jossa myös Tommi Korpela ottaa kantaa vapaan kosken puolesta. Katsokaa itse, onnistunko yrityksessäni.

 

https://www.youtube.com/watch?v=cRctXQ3AkUI&feature=youtu.be

 

 

 

 

 

 

]]>
1 http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/191704-koskipolitiikka-pitaa-kaantaa-nyt#comments Jasperointi Nyt jos koskaan Vanhankaupunginkoki Vesivoima Virtavedet Thu, 02 Apr 2015 09:10:00 +0000 Jukka Relander http://jukkarelander.puheenvuoro.uusisuomi.fi/191704-koskipolitiikka-pitaa-kaantaa-nyt