Kaikki tietävät, että Kreikan taloutta on hoidettu hyvin, hyvin huonosti. Täysin holtiton velanotto on yhdistynyt vilpilliseen kirjanpitoon, jolla tyhjän päällä vellonut talous saatiin näyttämään niukin naukin toimivalta.
Kaikki tietävät myös sen, että Kreikka ei selviä yksin. Maa on joko julistettava konkurssiin, tai vaihtoehtoisesti on laadittava massiivinen apupaketti, tiukoin ehdoin. Kummassakin tapauksessa julkisia palveluita tullaan leikkaamaan rajusti. Juuri nyt ei ole erityisen mukavaa olla kreikkalainen.
Kevään ja kesän hallitustunnusteluille oli ominaista se, että mahdollisia hallituspohjia on ollut poikkeuksellisen monta - ja se, että vain yksi niistä lopulta osoittautui toteuttamiskelpoiseksi.
Säätytalolle näet palataan runnomaan kasaan sitä ainoaa vaihtoehtoa, jo kerran kuopattua sinipunaa.
Joku voi toki väittää vastaan. Onhan noita pohjia. Mutta kun se nyt vain menee niin, että pitkien kierrosten aikana ilmeni, että muita vaihtoehtoja ei todellakaan ole.
Arkielämässä parhaat keskustelut ovat niitä, joissa innostutaan pohtimaan jotain asiaa ja oivalletaan siitä jotain uutta. Näissä keskusteluissa syntyy vaihtoa.
Politiikassa asetelma on käänteinen: hyväksi keskusteluksi tulkitaan murtumattomista linnakkeista kumpuava jänkätys, jonka seurauksena syntyy kiista, mutta ei vaihtoa. Yleisö palkitsee sukkelimman jänkättäjän suosiolla.
Kristinuskon tavoite on luoda maallisesta vallasta erillinen rinnakkaisvaltakunta, eräänlainen maallisen vallan nurja puoli. Maallinen valta rakentaa hierarkioita, pystyttää patsaita ja luo suljettuja yhteisöjä. Hengellisen yhteisön idea taas on se, että viimeiset tulevat ensimäisinä, patsailla ei ole mitään merkitystä ja yhteisön pitää olla kaikille avoin. Jeesus oli hylkiöiden messias ja vallan kirpeä kriitikko, joka oli poikkeuksetta ja varauksetta vainottujen puolella valtaa vastaan. Hän myös kuoli tämän vakaumuksensa takia.