Kuuntele kolumni kirjoittajan itsensä lukemana
YLE Areenasta.
Itsenäisyys, kiitollisuus ja arvostus
Olen aina vieroksunut vaatimusta kokea voimakasta
kiitollisuutta, joka liittyy ihmisen yksilölliseen tai
kollektiiviseen alkuperään.
En osaa olla erityisen
kiitollinen vanhemmilleni siitä, että saattoivat minut maailmaan.
Mikäs siinä, olemassaolo on ihan hyvä juttu. Mutta eivät he minua
minun itseni takia saattaneet alulle. Joko
he halusivat lapsen,
koska sellaisia nyt jossain vaiheessa tehdään, tai sitten ehkäisy
petti. Tiedä häntä. Todistajia ei enää ole elossa.
En
myöskään koe että omilla lapsillani olisi syytä olla kiitollinen
minulle. Saatoin toki heidät alulle - varsin motivoituneena. Mutta
unohdin tyystin kuningatar Viktorian neuvon nuorelle parille hääyötä
varten: lay down, close your eyes and think of England. Motiivini
lapsia tehdessä olivat tyystin itsekkäät.
Lapset olivat
toki toivottuja. Mutta emme saattaneet heitä maailmaan heidän
itsensä takia, vaan saadaksemme lapsia, tullaksemme vanhemmiksi.
Emme tiennet että mitä ihmettä sieltä tulee. Ja hyvä niin: ei
ollut mitään odotuksia, joita lasten olisi tullut täyttää.
Päinvastoin. Mielikuvitukseni ei millään olisi riittänyt
kuvittelemaan, kuinka ihmeellisia olentoja perheeseemme
syntyisi.
Ainoa neuvoni nuorille vanhemmille on, että älkää
odottako mitään. Kannattaa vain katsoa, Mertarannan sanoin, että
taivas varjele, mitä sieltä tulee. Samalla pitää sallia itselleen
se, että on valmis yllättymään. Lapseen tutustuu hitaasti, parin
ensimmäisen elinvuoden aikana. Ja sen jälkeenkin elämä on täynnä
yllätyksiä.
Lapsi antaa vanhemmilleen vähintään yhtä
paljon kuin vanhemmat lapsilleen: rakkautta, iloa ja vanhemmuuden
itsensä. Vanhemmilla on syytä kiitollisuuteen, ei
lapsilla.
Lisäksi jokainen lapsi syntyy ikäänkuin lupauksen
sisälle. Ruoka, lämpö, rakkaus, turva ja kasvatus eivät ole
lahjoja, vaan lapsen syntyessä automaattisesti annettuja
sitoumuksia. Niistä ei tarvitse olla kiitollinen. Vastarakkaus on
toki tervetullutta.
Kysymys omasta alkuperästä asettuu aika
samalla tavoin, kun puhutaan kollektiivisista lähtökohdista.
En
minä halunnut syntyä erityisesti juuri suomalaiseksi. Jos olisin
syntynyt norjalaiseksi, olisin vauraampi, käyttäisin vähemmän
alkoholia ja eläisin pidempään. Kulttuuritausta ei ole
kiitollisuuden lähde, vaan kohtalo, jonka kanssa pitää jotenkin
selvitä.
Siksi en osaa olla erityisen kiitollinen erilaisille
kansallisen historiamme hahmoille, joiden toiminta on muodostunut
virstanpylvääksi juuri sellaisen todellisuuden rakentumisessa, joka
avautuu
ympärillämme tällä hetkellä.
Heitähän
riittää: ilman Pähkinäsaaren rauhaa 1323 Suomi olisi luultavasti
kääntynyt kokonaisuudessaan itäiseen uskoon ja venäläistynyt
pikkuhiljaa, niinkuin Itä-Karjala, Inkeri, Vatja ja Vepsä. Kiitos
rauhanneuvottelijat 1322-23.
Ilman Nuijasodan voittajaksi
monimutkaisten vaiheiden jälkee noussutta Kaarle-Herttuaa maamme
olisi jäänyt osaksi Puolaa. Mitähän siitäkin olisi seurannut?
Kiitos suomalaisen aatelin lahdannut Ruotsin ratsuväki
1596-97.
Kiittämistän meillä riittää. Jos Suomen
eduskunta ei olisi hämmentyneenä julistautunut korkeimman vallan
käyttäjäksi maassamme 6.12. 1917, Lenin olisi joko joutunut
julistamaan meidät itsenäisiksi vastoin tahtoamme, tai liittänyt
tulevan maamme yhtä haluttomasti osaksi Neuvosto-Venäjää, jonka
sisällissotaan hädin tuski ehdimme mukaan. Kiitos kukalie –
joulukuun seitsemäntenä päivän pääuutinen koski joka
tapauksessa voin kilohintaa.
Ja sitten ne sodat. Arvostan
jokaista sotilasta, joka joutui kohtuuttoman koviin paikkoihin ja
hoiti hommansa, kun maa oli vaarassa. Niinkuin arvostan niitäkin,
jotka kaatuivat tehtävänsä
äärelle, niin kuin 17-vuotias
isosetäni, joka kaatui vapaaehtoisena Kannaksen torjuntataisteluissa
1944. Nykyisin hänet luultavasti luokiteltaisiin
lapsisotilaaksi.
Olenko kiitollinen? En, koska en ole valinnut
syntymäkotiani enkä asuinmaatani. Kaverit hoitivat hommansa, ja
hyvä että hoitivat.Velanmaksuksi riittää se, että veteraaneista
pidetään hyvää huolta.
Mutta siis kiitos 1939-44? Haloo. Paras
vastaus tuohon on sosiaalisesta mediasta löytämäni punalippu,
jonka alla lukee olkaa hyvä 1939-44. Tuohon keskusteluun en tämän
enempää ota osaa.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Olen erittäin kiitollinen vanhemmilleni.
Jaksoivat 20 vuotta elättää ja kasvattaa vaivojaan säästelemättä.
Ja olen hyvin kiitollinen siitä onnesta, että olen syntynyt Suomeen.
Ei tule ensimmäisenä mieleen Relanderin tavoin ryyppäys ja velat.
Enempää en viitsinyt edes lukea...
Hyvä kirjoitus tämäkin. :) Joistakin asioista olen samaa mieltäkin vielä.
"Arvostan jokaista sotilasta, joka joutui kohtuuttoman koviin paikkoihin ja hoiti hommansa, kun maa oli vaarassa. Niinkuin arvostan niitäkin, jotka kaatuivat tehtävänsä äärelle, niin kuin 17-vuotias isosetäni, joka kaatui vapaaehtoisena Kannaksen torjuntataisteluissa 1944. Nykyisin hänet luultavasti luokiteltaisiin lapsisotilaaksi."
JOS kyseessä oli siis isäsi setä täytyisi hänen olla:
Jyrki Relander, synt. 10.03.1926, ylioppilas, synnyinkunta Joroinen, kotikunta Viipuri, asuinkunta Kotka. Kaatui Teikarsaaressa 1.päivä heinäkuuta 1944. Tykkimies, osasto 10.Mt.Raskas.Ptri. Kaatui 18-vuotiaana.
Lähde: Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta.
Ja sitten erityisesti teidän vihreiden parissa ihmetellään, kun kollektiivisuuden sijaan yksilöllisyys ja itsekkyys on ottanut tässä yhteiskunnassa yliotteen. Syytökset tulevat erityisesti aina silloin, kun pitäisi päästä muiden rahoja pitäisi johonkin ihkuun jakamaan.
Minä olen kiitollinen isovanhempieni sukupolvelle siitä, kun olen saanut elää vapaassa demokraattisessa oikeusvaltiossa. Punalipuilla pelleily ei naurata, sillä sen takaa löytyy kymmeniä miljoonia tapettuja ihmisiä ja vielä suurempi joukko fyysiseen kurimukseen joutuneita.
Olen myös kiitollinen niille aikaisemmille sukupolville, jotka eriyttivät suomen kohtalon muista sukulaiskansojemme kohtalosta. Eriyttivät suomalaiset slaavilaisesta alamais- ja orjayhteiskunnasta. Kohtalomme ei ollut sama, kuin nyt monen jo hiipuneen tai vahvasti hiipumassa olevan suomensukuisen kansan. Ikävää, elleivät ihmiset osaa erottaa kansojen erilaiset kohtalonpolut ja sen myötä arvostaa meidän paremmissa oloissa elävien isovanhempien uhrauksia.
Olen kiitollinen siitä, että en syntynyt Jukka Relanderiksi
Vihreä individualisti ihailee vain ja ainoastaan itseään, ei kai tuossa nyt mitään uutta ja ihmeellistä ollut.
Ei sentään jokainen norjalainen juo sinua vähemmän tai ole sinua rikkaampi, vaikka niin väität (miksi kirjoitan ikään kuin keskustelisin Relanderin kanssa?) Se kuitenkin lienee totta, että keskimäärin Norjassa rahaa tulee enemmän (alkoholista en tiedä, kun on katellut Oslon yöelämää).
Onko norjalaisilla siis syytä olla enemmän kiitollisia maalleen eli tälle Norjaksi kutsutulle abstraktiolle kuin suomalaisten Suomelle, kuten Relander luultavasti huomaamattaan väittää. Tai kontrastia lisäten, kahta öljymaata rinnastaen: onko norjalaisilla syytä olla enemmän kiitollisia kuin saudiarabialaisilla?
Tietysti kuuluu!
Vähän vielä tosin jää epäselväksi, mitä kiitollisuus merkitsee.
Mietitäänpä tätä: kuuluuko Sirpan olla kiitollinen vanhemmilleen, jotka vetivät koko lapsuuden turpaan niin, että Sirpalle maailma näyttäytyy mustana aukkona, josta pitäisi lähteä mahdollisimman pian, jos vain uskaltaisi pujottaa köyden kaulaan? Pitäisikö hänen olla yhtä kiitollinen kuin Riston, jonka vanhemmat antoivat hänelle juuri sopivan määrän rakkautta ja vastuuta?
Jos kiitollisuus merkitsee henkilökohtaista tunnetta, en tiedä vastausta. Relander tuntuu ajattelevan samaan tapaan (jos unohdetaan se Norja).
Mutta entäs jos kiitollisuus onkin jonkinlainen instituutio, kollektiivinen käytäntö, kuten vaikka Linnan juhlien veteraaninpalvonta? Silloin kiitollisuudella on joku yhteinen päämäärä, kuten vaikka isänmaallisuuden vahvistaminen.
Siinä tapauksessa tiedän, että Sirpan ei kuulu tuntea kiitollisuutta lähimainkaan samassa määrin kuin Riston. Jos nimittäin kollektiivisesti haluaisimme väittää muutta, samalla hyväksyisimme lasten turpaanvetämisen.
Ja Saudi-Arabian sortokoneistot, jos palataan Norjaan.
Pitäisikö sitten norjalaisten olla kiitollisempia kuin suomalaisten tästä kollektiivisesta näkövinkkelistä? Se, että Norja on rikkaampi ei vielä anna syytä kiitollisuuteen. Emmehän halua olla mammonanpalvojia tai ihailla kohtalon oikkuja. Mutta jos pystymme Norjan rikkauden syistä kutomaan ylevän tarinan, joka ajaa hyvää päämäärää ja joka Suomesta puuttuu, silloin norjalaiset voivat olla kiitollisempia.
Tuskinpa sellaista kuitenkaan on suhteessa Suomeen. Suhteessa Saudi-Arbiaan sen sijaan selvästi on. Mun mielest.
Pakko kompata, hyviä huomioita. Kiitollisuuden aiheet unohtuvat kun vanhemmat eivät lyö eikä niitä ole paljon jos lyövät. On siis hyvin helppo olla epäkiitollinen niille pienille asioille jotka ovat hyvin ja nimenomaan vanhempien tai maanmiesten ja -naisten ansiosta.
Olipa kerran....
Kuvittelin vuosikymmeniä, että olin se mikä olin, ihan omista ansioistani. Olin koppava ja aliarvioin muita. Onneksi aikaa myöten ymmärsin, etten ole saanut mitään aikaiseksi yksin, vaan että kaikkeen olen tarvinnut sekä kuolleitten että elävien "apua". Tämä oivallus ei tehnyt minusta suorastaan nöyrää, mutta vähän realistisemman kylläkin. Lakkasin halveksimasta muita ja aloin tuntea kiitollisuutta lähes kaikkea elämääni liityvää kohtaan. Lakkasin myös pelkäämästä alaluokkaisia, kouluttamattomia ihmisiä, enkä enää projisioinut heihin omaa, tuntematonta kohtaan kokemaani pelkoa. Lakkasin halveksimasta heitä. Sen pituinen se.
Kiitos Kersti! En tunne sinua, mutta nyt tiedän, ettet pelkää tai halveksi minuakaan :)
Asuin lapsuuteni talossa, jonka yömajassa n. 500 koditonta miestä nukkui yönsä. En oppinut koskaan pelkäämään tai halveksimaan heitä.
No, tämä oli satu ja suunnattu Relanderille. Itse olen nuoruudessani tuntenut monia, vuosia lusineita rikollisia ja aikamoisen määrän rappioalkoholisteja olematta itse rikollinen, alkoholisti tai marraskuunliikkeeseen kuuluvakaan. Minua vain yksinkertaisesti alkoivat kiinnostaa ihmiset, joitten kaltaisia en ollut koskaan aikaisemmin tavannut. Kannatti tutustua. Ei tullut minunkaan mieleeni halveksia saatika pelätä heitä. :)
Mielestäni Jukka hakee tässä takaa sitä, ettei sitä tarvitse uskomattomia määriä nöyristellä ja olla haluamatta enemmän ja parempaa vain, jos "kaikki on jo riittävän hyvin". Sen enemmän ja paremman saavuttaa kaikkein parhaiten yhteistyöllä, jossa kenenkään ei tarvitse nöyristellä toisen edessä. Tämähän on tuttua kaikille lapsille - keskustelu ja selittelyt eivät ole kovinkaan usein tarpeellisia, koska vanhempi sanoo, että nyt on näin koska minä auktoriteetillani niin määrään. Oli se järkevää tai ei.
Jos asioista keskustellaan niin, että jokaista kuunnellaan ja kaikki järkiperäinen otetaan huomioon asemaan katsomatta, saadaan järkevämpiä ratkaisuja aikaan ja voidaan edistää paremmin yhteistä hyvää. Silloin kenenkään tunneperäinen päätös ei tule valituksi, vaan todellakin puhutaan vain faktoista. Täysin faktoihin perustetut päätökset ovat väistämättä parempia kuin yksikään tunnepohjainen, huolimatta siitä, että kaikkia faktoja ei tunneta. Sitä varten yhteistyö onkin äärimmäisen tärkeää, sillä useampi viisas pää tietää enemmän, kuin yksi tyhmä. Muunmuassa diktatuuri on juuri siitä syystä usein huonompi vaihtoehto kuin demokratia, sillä todennäköisesti useammasta ihmisistä koostuva ryhmä on viisaampi kuin yksittäinen henkilö. Nykydemokratiaa katsellessa alkaa kyllä epäillyttämään sen toimivuus.
Tosin jos on ikänsä halveksunut muita ja pitänyt itsään oikeutettuna siihen, on ihan oikein, että jossain vaiheessa halveksinut joutuu tuntemaan nöyryyttä ja kiitollisuutta kaikkea kohtaan. Jos ymmärtää ihmisten todellisen tasavertaisuuden (eri asia kuin yhteiskunnallinen tasa-arvo), ei näe syytä halveksua sen kummemmin kuin kiitelläkään ketään.
Tunteakseen nykyisyyttä täytyy ymmärtää historia.
Historiattomuus näyttää olevan Vihreille ja monille muillekin nuorille yhdistävä tekijä. Ollaan synnytty ja eletty ns. valmiissa maailmassa ja kuvitellaan olevan "ihan sama", vaikka oltaisiin synnytty minne tahansa.
Relanderin valitsema vertaus oli Norja, mutta miksei hän valinnut vaikka Romaniaa ? Siksi, koska se ei olisikaan ollut "ihan sama". Ei olisi tutkintopapereita ja iPhonea taskussa. Ei olisi hyväpalkkaista työpaikkaa, eikä muutenkaan kovin tuttua ja turvallista olla lapsiperheen elättäjä.
Suomi on hyvä maa siksi, että täällä on (ollut) yhteishenkeä vaikeuksien kohdatessa - ns."kaveria ei jätetä" mentaliteetti.
Nämä "valmiiseen maailmaan" kasvaneet panikoivat jo pelkän kuvitellun uhan, vaikka maaseudun asukkaiden näkemyksiä ja mielipiteiden erilaisuutta kohdatessaan.
Vakava historian opetus on se, että eriarvoisuuden lisääntyminen johtaa ensin yhteiskunnallisiin levottomuuksiin ja sittemmin sisällissotaan. Poliittisilla mielipiteillä, uskonnoilla tai puoluekannoilla ei lopulta ole suurtakaan merkitystä, kun nöyryys muuttuu katkeruudeksi ja ahdistus väkivallaksi.
Historiasta on tärkeää oppia ja ymmärtää myös se, että kansallisvaltiot eivät ole mikään sattuman tulos, kuten arvalla heitetty tai korttipelissä voitettu. Kansallisvaltiot ja niiden rajat ovat satavuotisen historiallisen kehityksen tulosta ja niiden rajaviivat ovat aina olleet verellä sinetöidyt. "Historiattomien" sukupolvien kuvitelma globaalista tasavertaisesta maailmankansalaisuudesta on vaarallinen harha, jolla historiallisesta perspektiivistä katsoen voi olla vakavia seurauksia.
Kiitos kirjoituksesta. Tuli mieleen Ville Rannan sarjakuvapiirros, jossa ikkunassa roikkuu sotaveteraani ja vaimo huutaa miehelle "tule auttamaan sotaveteraanin pois ottamisessa, jotta saadaan joulukoristeet laitettua tilalle". Vähän eri sanoin, mutta sisällöltä kuta kuinkin sama kuin yltiöpökerryttävä kiitos ja kiitollisuus tässä yhteydessä.
Sotaveteraanien merkitys Suomessa on siinä, että heitä vähättelemällä äärivasemmisto ja erityyppiset "edistykselliset" voivat osoittaa omaa "rohkeuttaan". Suomalaiset naiivius suhteessa Neuvostoliittoon eteenkin suurten ikäluokkien keskuudessa johtui itseasiassa juuri veteraanisukupolvesta. Koska puna-armeija ei tullut kovista yrityksestään huolimatta puolustuksen läpi lopulliseen ratkaisuun saakka, lapset jäivät rääkkäämättä, "vaskistit" ampumatta, lotat ja muut kaikenikäiset naiset (8-80-vuotiaat) joukkoraiskaamatta, maa ryöstämättä ja kaivot kusematta, oli meillä varaa käydä naurettavia keskusteluja siitä "oliko uhrimme turhia". Virolaisilla asiat selvenivät jo vuonna 1940 ja lopullisesti syksyllä 1944.
Ei syyttäkää veteraaneja siitä että meidän joukossamme on idealisteja.
Matias, minun mielestäni taas äärivasemmisto tai erityyppiset "edistykselliset" eivät vähättele sotaveteraaneja vaan ennemmin äärioikeistoon taipuvaiset tekevät sotaveteraaneista symbolisesti ikkunakoristeita (kuten Ranta sarjakuvassaan asian symbolisesti tuo ilmi). Sotaveteraaneja käytetään myös keppihevosina oman maailmankuvan kierouksillekin.
Jousian kaltaiset ihmiset ovat eläneet niin pumpulissa koko ikänsä, ettei heille voi tulla mieleenkään että joku olisi joskus tahtonut Suomelle, tai oikeastaan kenellekään, pahaa.
Ja jos tällainen Jousia lähtee mielipiteitään kertomaan esim. mainituille virolaisille, kohteliaisuussyistä häntä ehkä kuunnellaan, mutta selän takana puistellaan säälivästi päätä. Juutalaiset taas saattavat äityä mielipiteistään väkivaltaisiksi, joten kannattaa Taru välttää matkoja Israeliin...
Yleensä näistä idealismikohtauksista ihminen paranee hieman vanhempana, kun elämä on edes joskus jotain vaikeuksia eteen heittänyt. Jousialle ja muille suomalaisille naisille (sekä Relanderille) on mahdollista viettää elämänsä (miesten rakentamassa) kuplassa ja leikkiä koko maailman ystävää. Siksi meidän kokeneempien ja, sanotaan se suoraan, älykkäämpien on jatkuvasti kestettävä näitä hölmöyksiä, tasavallan huipulta alkaen.
Kun ei itse ole koskaan vaikeuksia kokenut, ei voi kuvitella että kukaan muukaan olisi. Tämä pätee esim. Haloseen erittäin hyvin.
Muistan kun matkustin ensimmäisen kerran Aasiaan, Intiaan ja järkytyin näkemästäni, niistä rammoista kerjäläisistä, rottia asemalaiturilla jahtaavista peikkoa muistuttavista lapsista, lian ja roskan määrästä, lasta imettävästä kerjäävästä äidistä, märkärupien määrästä, omassa hotellihuoneessa juoksevista torakoista jne. Sen jälkeen olen todellakin kokenut, että niin minä kuin me kaikki muutkin suomalaiset saamme elää pumpulissa ja minä todella arvostan sitä.
Kohtaloni oli syntyä Suomeen, ei intialaiseen slummiin ja olen siitä hyvinhyvin iloinen.
Vielä pahempaa, kävit jännittävästi "slummailemassa" jossain kolmannen maailman maassa ja siitä kauhistuneena olet valmis uhraamaan Suomen yhteisen hyvinvoinnin sosiaalietuina kaikille, jotka siitä vaan kiinnostusta esittävät.
Häpeä.
http://en.wikipedia.org/wiki/Rape_during_the_occupation_of_Germany
... siinä ei auttanut huutaa naisten oikeus, naisten oikeus, minihame yllä ei tarkoita kyllä ...
Jukka Relander kirjoittaa : ”Olen aina vieroksunut vaatimusta kokea voimakasta kiitollisuutta, joka liittyy ihmisen yksilölliseen tai kollektiiviseen alkuperään.”
Monet kommentoijat eivät ole ehkä ymmärtäneet oikeasti, mitä Jukka tarkoittaa. Minä puolestani taidan olla aika lailla samaa mieltä Jukan kanssa. Jos minäkään nyt sitten ymmärsin oikein.
Syntymäni on sattumaa ja se on mukavaa, ja elämästäni voin kiittää elämää (tai vaikkapa Luojaa).
Elämä on ainutlaatuinen tila, joka kestää vain hetken ja kaikkien ihmisten elämä on juuri senkin vuoksi arvokasta syntyipä mihin maailmankolkkaan tahansa.
Suomi ei ole syntymämaana sen arvokkaampi kuin mikään muukaan maa. Syntymämaa on jokaiselle rakas, olipa paikka mikä hyvänsä. Se, että on suomalainen, ei ole arvo sinänsä eikä tee meitä muita paremmiksi.
En ole itse syntymämaatani valinnut, vanhempani eivät valinneet minua, eikä edes maani voinut vaikuttaa syntymääni. Mutta kun olen sattumalta syntynyt Suomeen, olen siihen kiintynyt. Yhtälailla olisin kiintynyt mihin tahansa muuhun ympäristöön. Jokaisella on synnyinmaahansa erityinen suhde. Se ei ole vain suomalaisten onni.
Kaikki on sattumaa. Voin siis kiittää elämästäni sattumaa. Tai kohtaloa niin kuin Jukka sanoo: ”Kulttuuritausta ei ole kiitollisuuden lähde, vaan kohtalo, jonka kanssa pitää jotenkin selvitä.”
Eeva, monet lukevat tekstejä niin vahvojen asenteiden läpi, että siinä jää aika vähän sijaa luetun ymmärtämiselle.
Eli Afganistan on yhtä hyvä kuin Suomi ja meidän ei kannata ylpeillä koska sharia ja korruptio ovat yhtä hyviä kuin pohjoismainen demokratia?
Ymmärrän relativismin, mutta en sitä kun se otetaan tosissaan.
En enempää voisi olla jonkun kanssa samaa mieltä asiasta. Hieno, hieno kirjoitus.
Jos ymmärsin oikein niin JR:n argumentti oli hieman epäonnistunut. Emme voi jossitella Tshingis-kaanin tai Aleksanteri Suuren tekemisillä, koska noin kaukana historiassa olevien asioiden muuttaminen sekoittaisi kaiken. Ilman historiaa "juuri niin kuin on tapahtunut" ei olisi minua tai kiitollisuuttani, ja kysymys millaiseksi maailma olisi muotoutunut, on mahdoton vastata.(*)
Jos taas puhutaan asioista viime viikolla, voin hyvin olla kiitollinen ja se on mielekästä.
Kuuluuko 1939-1940 kumpaan näistä kategorioista? Kysymys on filosofisessa mielessä hyvä mutta ei politikoinnin paikka. Mielestäni isäni kiitollisuus Suomen itsenäisyyden säilyttämisestä oli paikallaan, enkä itsekään pysty suhtautumaan välinpitämättömästi ajatukseen neuvosto-Suomessa elämisestä. Olkoonkin niin, että isälleni se olisi ollut kai pahempaa kuin lapsille. Kiitos siis isälle ja hyvää itsenäisyyspäivän jälkeistä päivää.
*Kysymys onko todellisuus jopa deterministinen, ei kai ole ratkaistavissa.
Jukka, kun lukasi blokikirjoituksesi, niin ei voi sanoa muuta kun että olet aika kiittämätön yksilö. Noinhan tuota toit aika vahvasti esiin useine esimerkkeineen.
Jos taas yritit tavoitella kirjoituksellasi filosofista lähestymistapaa koskien yksilöllistä ja kollektiivista alkuperää suhteessa kiitollisuuteen , niin ei oikein onnistunut sekään.
Mutta kiitos nyt tästäkin vähästä.
Joo tämä oli varmaan näitä Jukan huonoimpia tekstejä! En viitsi kirjoittaa enempää.
"Lapsi antaa vanhemmilleen vähintään yhtä paljon kuin vanhemmat lapsilleen: rakkautta, iloa ja vanhemmuuden itsensä. Vanhemmilla on syytä kiitollisuuteen, ei lapsilla."
Tämä oli mielestäni Jukan kirjoituksen paras lause. Monilla vanhemmilla tuntuu olevan se käsitys, että lasten pitää olla kiitollisia elämästään juuri heille.
Minulle ei muuten ole sama asia mihin maahan olen syntynyt, joten kiitollinen täytyy olla siitä, ettei tarvinnut alkaa elämäänsä jonkun pakolaisleirin jonossa laihana ja nälkäisenä nyyttinä äitini selässä:) Toki sattumaa sekin..
Olen myös kiitollinen Suomen sotilaille, jotka eivät juosseet karkuun naapurimaihin kun alkoi olla kinkkiset paikat.
Toivon mukaan sekin piirre on perinnöllinen...
Hyvä kirjoitushan tuo monessa kohtaa oli. "Kulttuuritausta ei ole kiitollisuuden lähde, vaan kohtalo, jonka kanssa pitää jotenkin selvitä."
Tottahan tuokin vaikka tuntuu olevan pureskelemista siinä ja monessa muussakin kohdassa monilla, tiedä sitten mistä syystä. Siinä maassa me pärjätään omilla kyvyillä ja (toivottavasti myös) muiden tuella mihin synnytään ja maan asioita parannetaan omien taitojen mukaan. Isänmaallisuuskäsite muodostuisi olisi syntynyt sitten itänaapuriin tai länsinaapuriin. Nyt sitten synnyttiin Suomeen ja eiköhän tässä itse kullakin ole tarpeeksi tekemistä asioiden parantamisessa täälläkin lähtien ihan omista perheistä ja laajentuen yhteiskunnallisiin asioihin.
Tekoja enemmän kuin hurskastelua ja mainostusta siitä kuka tässä on eniten kiitollinen niille ja näille (eniten kiitollisuutta pelkillä sanoilla osoittava ilmeisesti voittaa tuon pelin). Jos kiitollisuudesta, puhtaasta järjen käytöstä tai mistä tahansa kumpuaa muita auttavia tekojakin, niin se on jo toinen asia ja erinomaista. Siitä on hyötyä että pidetään mm. vanhemmista ihmisistä tai nuorimmista huolta ja pyritään laittamaan asioita muutenkin paremmiksi... jokainen omalla pienellä tai suurella panostuksellaan. Samaahan tässä tulisi tehdä syntyisi sitten lähes mihin maahan tahansa. Kun on aihetta kiittää tehdään se sitten, mutta en itsekään pelkästä syntymästä lähde kiittämään... jos on tarjottu hyvä lapsuus mahdollisuuksien mukaan, niin se on jo kiitoksen arvoinen. Jos ei ole ollut erinomainen lapsuus, niin siitä voi oppia tulevia polvia ajatellen. Järjenkäyttö on sallittua.
Kissa kiitoksilla elää ja hienon kuuloisilla puheilla (usein vain mainostetaan miten ollaan jotain muuta ryhmää parempi tai vaikkapa "isänmaallisempi"; tapa jolla kerätään irtopisteitä), tekoja tässä tarvitaan. Onhan se hyvä että syntyy maahan, jossa menee pääsääntöisesti paremmin kuin useimmissa maissa. Voi aivan järkevästi todeta että: "hyvä että ovat edeltäjät hoitaneet asiat näinkin hyvin ja tästä jatketaan", ...koska parannettavaa vielä riittää tässäkin maassa kaikista saavutuksista huolimatta. Tekemistä riittää varsin paljon.
Jukka Relander, töräyksesi ei ollut yllätys. Kaikki lakooninen arvottomuutesi selostus lienee perusta Vihreän ideologian isänmaattomuudelle ja yksilötason omaan napaan tuijottelulle.
On ollut silloin tällöin oikeasti pakko miettiä mitä vihreän liikkeen vammaisessa toiminnassa ja politiikassa on takana. Hallitsetteko jotain mystistä taustatietoa vai onko kyseessä jokin puhtaasti diagnosoitavissa oleva, joko aivojen alueella tai henkisellä tasolla oleva kliininen vamma.
Esiinnytte ihmisten suuntaan ylimielisesti kaikessa humaaniin ja yhteisvastuullisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Eläimet ja luonto ajavat esityksissänne ihmisten ohi. Riippumatta siitä, että koko ydinosaamisenne ao asioissa ovat hämmästyttävän puutteellisia.
Tämä analyysini ei ole Sinua varten, koska vastaanottosi on halvaantunut ilmeisen parantumattomasti ao. yleiselle mielipiteelle. Kirjoitan tämän enemmänkin lukijoille tiedoksi kansan käsityksistä punavihreän vihapuheen ominaispiirteistä, joka liippaa läheltä jopa maanpetturuuttanne.
Joitakin punavihreitä puheitanne tekee mieli sääliä, mutta kun tietää sen suuntaanne täysin tehottomaksi, en sitä tee. Ja turhaa Sinulle lienee myöskään toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää, koska et osaa sitä arvostaa.
No mitä? Minä en tunnista näistä Matti Hemmin esittämistä kriteereistä vihreitten enkä punavihreitten periaatteita.
Vihreillä aivovamma, … Ja tässä tuli ”kansan käsitys”. Jaha.
Mihinkähän ryhmään minä kuulun, kun en tunnista Matti Hemmin ”kansan” mielipiteitä omakseni? En ehkä siis ainakaan kansaan.
Olisiko selkeämpi edustaa vain itseään ….
Ja jos isien ja esi-isien tekoja todella ihaillaan, ei pitäisi unohtaa heitäkään, jotka elivät paljon aiemmin kuin 70-100 vuotta sitten, vaikka toki nämä viimeisimmät ovat tiedossamme ja muistissamme kirkkaimmin.
Syytä on juhlia heitäkin, jotka ovat tiensä tänne Pohjan perukoille raivanneet ihan Afrikasta asti ja aloittaneet matkansa jo 7 miljoonaa vuotta eKr. Matkalla on sotia käyty ja oman yhteisön ja heimon puolesta taisteltu.
Vihreänpoliitkon maailma, jos se toteutusi sellaisenaan, olisi iloton, harmaa ja ankea.
Olen kiitollinen ettei vihreän poliitikon unelma koskaan toteudu kaikessa kaameudessaan.
Ja PS. Kiitos Matti Hemmille hyvästä kommentista lukijoille!
Juuri näin - kiitollisuuden vaatiminen on yksi inhottavimmista ja itsekkäimmistä asioista, mitä voi toista kohtaan tehdä.
Vihreää nihilismiä. Eipä tätä juuri muutenkaan voi kommentoida.
Nihilismiä? Tuskin sentään. Jukka Relanderin elämänkatsomus on ihmistä ja elämää arvostavaa.
Ei tarvitse paukutella henkseleitä vain sen vuoksi, että on syntynyt Suomeen. Jokaisen ihmisen omat teot ja puheet kertovat puolestaan.
Voimmehan jakaa muillekin tietoa, miten tullaan yhdessä tappelematta ja toisiamme halveksumatta toimeen ja rakennetaan toimiva demokraattinen yhteiskunta. Jos osaa, voi antaa mallia ja apua toisillekin.
Olemme mekin apua ja tietoa saaneet muualtakin kuin omasta päästämme tai esi-isiltämme. On meilläkin ollut ongelmia nälänhätää myöten, ja edelleen on puutteita, jos vaikka lastensuojelun tilastoja katsotaan.
Kaikesta hyvästä voimme olla kiitollisia, mutta ei sillä tarvitse pullistella ja olettaa olevansa muita parempi. Koko ajan on sitä paitsi rakennettava yhteiskuntaa, ettei se hyvä, mitä jo on, karkaa käsistä. Mikä on meidän perintömme tuleville esi-isien tekoja kiittäville? Sota vai rauha? Esimerkiksi.
Eikä se Kristinuskokaan ollut oma keksintömme. Ulkopuolelta tuotiin ja aika väkisin esi-isiemme päihin taottiin.
"En osaa olla erityisen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että saattoivat minut maailmaan. Mikäs siinä, olemassaolo on ihan hyvä juttu. "
Ei kyse ole henkselien paukuttelusta, vaan arvottomuudesta. Jos ihminen ei ole kiitollinen yhtään mistään eikä arvosta edes lähimmäisiään, hän on totta vie ... nihilisti. Tällainen vihreä filosofointi on äärimmäisen tekopyhää - arvotonta.
Pasi Manner, ymmärrämme täysin eri tavoin Jukan kirjoituksen. Erilaiset tulkinnat ovat ihan normaalia viestinnässä ja siksi olisi hyvä keskustella tietenkin Jukan itsensä kanssa ja meidän myös toinen toistaan kuunnellen ja pohtien.
Yleensä avoimessa keskustelussa päästään yhteisymmärrykseen ainakin viestin tulkinnasta, vaikka ei oltaisi sisällöstä samaa mieltä. Näillä palstoilla ei ole tilaa eikä meillä ole aikaakaan todellisiin keskusteluihin.
Jukka Relander arvostaa ihmistä ja elämää ja rakkaudellista huolenpitoa itsestään selvinä elämään kuuluvina asioina, minun tulkintani mukaan. ”Ruoka, lämpö, rakkaus, turva ja kasvatus eivät ole lahjoja, vaan lapsen syntyessä automaattisesti annettuja sitoumuksia.”
J-P. Sartre sanoi, ettei ajattelun ongelma ole siinä, ettei mitään ole olemassa, se on siinä, että jotakin on olemassa.
Suomi on (lähes) jokaisen kansan tapaan olemassa riittävän yhtenäisen ja yhteisen kielen takia. Kun zimbabwelainen puhuu sujuvaa savvoo, tulee heti tunne, että toihan on meikäläisiä!
Olen jo kauan ollut tympääntynyt itsenäisyyspäivän juhliin. Vaikka iltapäivälehtien tarinat puoliksikin olisivat totta, on Kekkosen ja Koiviston juhlista tultu kauas pois.
Uhkailua, kiihkeää suutelua, räkäkännissä örveltäviä narsisteja, rikki revittyjä pukuja... Ja senkö mahdollisti isäni polvi luotisateessa, sitä pahemmaksi sanotussa Clausewitzin osoittamassa uhkaavan odotuksen kulutuksessa, syöpäläisten ja likaisten sarkavaatteiden seassa?
"Ei ollut mitään sankaruutta", sanoi muuan veteraani, "oli pakko". Yksi heistä, joita kukaan ei muistanut vielä senkään jälkeen kun N:liiton uhka jo jäi taakse.
On kuin luhistuvan Rooman. Jokainen kähmi itselleen, mitä irti sai, mitään kansallista tunnetta ei enää ollut, kertoi vanha Grimberg. Niin on myös Nyky-Suomen.
Olen kiitollinen isieni polvelle - mutta näen aina vähemmän, mistä.
"Jos olisin syntynyt norjalaiseksi, olisin vauraampi, käyttäisin vähemmän alkoholia ja eläisin pidempään. Kulttuuritausta ei ole kiitollisuuden lähde, vaan kohtalo, jonka kanssa pitää jotenkin selvitä."
No kuule, näin se on. Muuten se on niin kuin uudessa testamentissa, että herra kiitos siitä, että en ole niin kuin tuo kusipää publikaani. Tai sitten niin, että kiitos, että saan olla valkoinen hetero. Mutta jos olisin syntynyt Pohjois-Koreaan, ja sattuisin tietämään, että paremmin voisi olla, enkö olisi katkera kohtalolleni. Jumaliinko vihani purkaisin? Mitä tekisin...? En ole ikinä ymmärtänyt todennäköisyysmatematiikkaa, enkä lottoa, joten se lause "on lottovoitto syntyä Suomeen" on vähän mysterium. Joskus pentuna mietin, miltä olisi tuntunut syntyä 1940-luvun Liverpooliin tai New Yorkiin. Ja kuulla sitten radiosta uutuussingle Like A Rolling Stone.
Jokaisella on kaksi biologista vanhempaa. Kun lasken taaksepäin omien esivanhempieni lukumäärää esimerkiksi 10 sukupolvea saan lukusarjan 2,4,8,16,32,64,128,512,1024. Tämä tarkoittaa että 10 sukupolvea sitten on elänyt 1024 ihmistä, puolet miehiä ja puolet naisia, joiden on kaikkien täytynyt elää vähintään noin 15 vuotiaiksi jotta ovat puolestaan voineet synnyttää tai siittää omat lapsensa. He ovat eläneet noin 150-500 vuotta sitten. Geeniperimäni on heidän kauttaan minulle tullut. Yhteensä tuossa 10:ssä sukupolvessa on siis 2046 ihmistä joiden kaikkien on täytynyt elää ja jatkaa sukuaan, muutoin minulla ei olisi niitä geenejä jotka minulla on. Muutoin minä en olisi minä. Geeniperimäni on erottamaton osa minuuttani, kasvuympäristöni ja elämänkokemukseni kanssa.
Oma olemassaoloni ei kuitenkaan ole seurausta ylivertaisista geeneistä tai ylivertaisen hyvistä esivanhemmista. Historiasta tiedän että esivanhempani ovat kokeneet useita sotia, nälkä- ja katovuosia sekä sortovuosia. He ovat selviytyneet koska ovat saaneet apua. Jotkut ovat heitä auttaneet hädässä, sairauksien ja vaikeuksien keskellä. Esimerkiksi itse olen puoliorpo ja tiedän että isäni isä jäi lapsena orvoksi. Tuohon 2046:een esivanhempaan mahtuu aivan varmasti muitakin orpoja. Joku on heistäkin huolehtinut vaikka kaikilla on ollut vaikeuksia selvitä edes omassa elämässään. Lyhyesti sanottuna: minä olen minä lähimmäisenrakkauden ansiosta. Onneksi suurimmalla osalla ihmisitä kautta aikojen on ollut tapana auttaa toisiaan hädän hetkillä. Uskonnosta riippumatta.
Ei minun tarvitse uskoa yliluonnolliseen satuolentoon ymmärtääkseni lähimmäisenrakkauden arvon. Ja nimenomaan sen arvon että lähimmäisenrakkaus kohdistuu valikoimatta kaikkiin: ketään ei saa luokitella ei-lähimmäiseksi.
Sitten itse asiaan: miten voin kunnioittaa esivanhempiani ja kaikkia muita ihmisiä, esimerkiksi sotaveteraaneja, kaikista niistä uhrauksista joita he ovat elämänsä aikana tehneet esivanhempieni eduksi ja jotka mahdollistavat sen että minä olen minä? Minun vastaukseni on lähimmäisenrakkaus. Osoittamalla valikoimatonta lähimmäisenrakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, koskaan sulkematta ketään pois.
En edes ymmärrä miten muuten voisin esivanhempiani kunnioittaa tai osoittaa kiitollisuutta. Mennyt on mennyttä, historiaa ei voi muuttaa. Tulevaisuus sen sijaan on täysin avoin ja ennustamaton. Minä elän tätä hetkeä ja pyrin omalta osaltani osoittamaan lähimmäisenrakkautta arkipäivässä. Lähimmäisenrakkautta ei voi keneltäkään vaatia, sitä voi vain itse osoittaa. Se on jatkuvaa taistelua itserakkautta vastaan.
Minusta oleellista on ymmärtää lauseen "jos olisin syntynyt norjalaiseksi" mielettömyys. Jukka Relanderin geeniperimä on erottamaton osa Jukka Relanderin minuutta.
Voisit Tuomas Nevanlinnan kanssa muuten pohtia ihmisen biologisen evoluution ja lähimmäisenrakkauden suhdetta. Ainakin minä olisin siitä kiinnostunut lukija ;-)
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 42 kommenttia