Ruotsalainen sosialidemokratia osaa kuolla tyylikkäämmin kuin omamme

Ruotsalainen media on likipitäen paniikissa muukalaisvihamielisen puolueen murtauduttua parlamenttiin. Expressenin mukaan porvarillinen vähemmistöhallitus aloittaa työnsä ”pahuuden panttivankina” joutuessaan tuolloin tällöin nojautumaan ruotsidemokraattien tukeen.

Kielikuva on oireellinen kolmessakin mielessä. Se osoittaa, kuinka syvällisesti ruotsalainen yhteiskunta haluaa olla antirasistinen. Lisäksi se osoittaa sen, kuinka syvällisesti ruotsalainen yhteiskunta on sosialidemokraattinen – ja sen, minkälaista ruotsalainen sosialidemokratia on.

Toisin kuin Suomessa, ruotsalainen sosialidemokratia näet irtisanoutuu hyvin päättäväisesti rasismin kaikista muodoista. Uskon, että juuri tämä mahdollisti myös punavihreän yhteistyön, vaikka energiapoliittisissa linjauksissa olikin melkoisia eroja.

Ruotsin vaalien pihvi ei kuitenkaan ole muukalaisvihamielisyyden nousussa, vaan demarien historiallisen alhaisissa kannatusluvuissa. Ruotsin demarit harjoittivat muutamin poikkeuksin yksinvaltaa koko sodanjälkeisen kauden, pystyen muodostamaan enemmistöhallituksia ihan oman äänisaaliinsa turvin, tai hallitsemaan yli 40 prosentin vähemmistönä. Lopputuloksena oli maailman hämmästyttävin ja kattavin hyvinvointivaltio, joka kelpasi malliksi monille muille – , ja pelotteeksi lopuille.

Ei kelpaa enää.  Demarien kannatus romahti 30 prosenttiin, alemmas kuin kertaakaan pariin sukupolveen.

Vika ei ole mallin toimivuudessa sinänsä, vaan muuttuneessa yhteiskunnassa. Ruotsalainen sosialidemokratia on maailman paras ja tuloksellisin tapa organisoida teollisen yhteiskunnan työvoima tyytyväisiksi ahertajiksi. Ei voi sanoa muuta kuin, että kiitos ruotsalainen sosialidemokratia 1889-2006. Det var roligt.

Enää ei naurata. Pohjoismaisista yhteiskunnista ei voi enää puhua teollisina yhteiskuntina.

Onhan täällä toki vielä teollisuutta, mutta niin on myös maataloutta, metsästystä ja keräilyä, ja muita taantuvia elinkeinoja. Taloudellisen toiminnan painopiste on siirtynyt suunnitteluun, tietoaloille ja palveluihin. Jos joku epäilee, muistelkoon hetken ruotsalaista autoteollisuutta ja hämmästelköön sen jälkeen sosiaalisen median nousua miljardibisnekseksi.

Pohjoismainen sosialidemokratia ei ole löytänyt paikkaansa jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Se näkyy parhaiten äänestäjäkunnan ikärakenteessa. Demareita äänestävät ne, jotka valitsivat puolueensa 1960-70 luvuilla, siis silloin, kun kaikki ajoivat Saabilla ja joka niemessä ja notkossa porisi sellukattila.

Nyt pitäisi keksiä jotain aivan muuta. Modernisaatiohaaste on ilmeinen, ja se tiedetään myös demareissa. Mutta samaan aikaan yhtälö on lähes mahdoton. Demareiden on hyvin vaikea laatia sellaista jälkiteollisen yhteiskunnan toimintaohjelmaa, joka samalla hillitsisi vanhojen kannattajien lipeämistä protestiliikkeisiin tai nuukahtamaan sohvan pohjalle. 55-vuotiaalla teollisuustyöläisellä ja 30-vuotiaalla nörtillä on aika vähän yhteistä.

Pätkätyön lisääntyminen nakertaa vanhan sosialidemokratian pohjaa entisestään. Demareiden utopia oli suunniteltu kansallisvaltion suojattuihin olosuhteisiin, jossa työ ja pääoma sovittelivat intressejään niin, että pääoma sai omansa, mutta myös työntekijät pääsivät nauttimaan kulutusyhteiskunnan jatkuvasta joulusta. Samalla keskiluokkaistuvaa työväestöä tarvittiin kuluttamaan tuotteita, joita he itse tuottivat.

Kansallisvaltion tarjoamaa suojaa ei enää ole, kaipaamme sitä tai emme. Työ tehdään halvalla Kiinassa, tai teetetään roboteilla. Markkinat ovat tuolla jossain, kaukana. Samalla kapitalismi on rimpuillut eroon minimipalkoista, irtisanomissuojista, lomakorvauksista ja muista vastaavista teettämällä yhä enemmän pätkätöitä. Ja sivumennen sanoen, tällainen kustannussäästö on kelvannut oikein hyvin myös julkisen sektorin työnantajille, kuten valtiolle, kunnille ja yliopistoille.

Huomattava osa työstä tehdään nykyään epätyypillisissä työsuhteissa, eikä demareilla ole uudelle tilapäistölle muuta tarjottavaa kuin ulko-ovea. Johtoajatuksena on ollut pätkätyön tekijöiden elämän kurjistaminen sen toivossa, että kiinteät työsuhteet lisäätyisivät ja ammattiliittojen jäsenmäärät kääntyisivät taas kasvuun.

Uusiin olosuhteisiin olisi voitu reagoida kahdella tavalla. Ammattillittojen kautta olisi voitu osoittaa solidaarisuutta pätkätyöläisiä kohtaan vaatimalla väen vakinaistamista vaikka lakkojen uhalla.

Toinen tapa olisi ollut pätkätyöläisyyden hyväksyminen uudeksi olemisen tavaksi, jota varten vaadittaisiin sosiaalisen järjestelmän päivittämistä uuteen asentoon. Tällaisia avauksia pohjoismainen sosialidemokratia ei ole kyennyt tuottamaan. On samaan aikaan sekä oireellista että pelottavaa, että kotoisen SDP:n tärkein hallitukseen menemisen ehto liittyy eläkkeiden pitämiseen nykyisellä tasolla. Nuoret äänestäjät mainittu aloite jättänee jokseenkin kylmäksi.

Voi olla, että Ruotsin sosialidemokratia syöksykierre on vasta alussa ja meillä mennään pian perässä, indeksin kanssa taittaen. Se on surullista. Toimiva yhteiskunta tarvitsisi terhakkaa vastavoimaa ja ainakin paperilla voisin kuvitella, että sosialidemokratia olisi päivitettävissä uudelle vuosituhannelle.

Vastavoimaksi on toistaiseksi vasta ilmoittautunut epämääräinen muukalaisvastaisuus. Svea Mammalla on ihan oikeasti syytä huoleen, kun ainoa uusi kritiikin muoto on yhteiskuntapoliittisesti täysin sisällötön.

Taipumattomuudesta tämän uhan edessä nostan Ruotsin demareille toki hattua. Ruotsalainen sosialidemokratia osaa kuolla tyylikkäämmin kuin omamme.

jukkarelander
Vihreät Helsinki

Jukka Relander on Helsinkiläinen viestintäalan ammattilainen, Euroopan kirjastoseurojen liiton puheenjohtaja ja Helsingin yleisen kirkkovaltuuston jäsen.
Relander harrastaa perhokalastusta, kalastuksen filosofiaa, musiikkia, lukemista ja kävelyä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu