Mihin unohtui yhteiskunta?

Vihreitä syytetään usein pienten asioiden parissa näpertelystä. Syytös on osittain ihan kohdallinen. Vihreät kiinnittävät runsaasti huomiota ympäristöpolitiikkaan, ja sen lisäksi erilaisiin arvopoliittisiin kysymyksiin – mutta vähemmän sellaisiin, jotka liittyvät yhteiskunnan perustaviin rakenteisiin.

Vedettyäni Vihreiden poliittisen ohjelmaprosessin läpi voin sanoa, että tämän osalta tiedän mistä puhun.

Identiteettipolitiikkaan liittyneitä muutosesityksiä ohjelmaryhmämme tuottamaan pohjapaperiin tehtiin matkan varrella jokunen tuhat, mutta isoista rakenteista keskustelu rajoittui muutamaan aika maailmoja syleilevään kommenttiin globalisaatiosta.

Yhteiskunnan rakenteellisen analyysin osalta Vihreät ovat suossa – mutta onneksi siellä ei tarvitse olla yksin. Enpä näet heti keksi puoluetta, joka ei olisi samassa hetteikössä.

Ajatellaan vaikka Keskustaa. Entistä maalaisliittoa on vaikea edes pitää yhteiskunnallisena liikkeenä. Sille on vain perinteitä ja paikallisia etuja. Ihan sama minkälainen on yhteiskunnan perusrakenne, kunhan maidon tuottajahinta on kohdallaan ja maakuntiin tehdään investointeja.

SDP:n tuore puoluesihteeri Mikael Jungner kutsuu puolueensa uutta linjaa neuvokkaasti ”mahtavaksi” moniarvoisuudeksi, ja aivan uudenlaiseksi poliittiseksi kulttuuriksi. Oikeasti kyse on siitä, että eväät on syöty, eikä uusia ole löytynyt.

Poliittista linjaa saa etsiä kaikin modernin teknologian suomin keinoin, mutta kellarissa on pimeää ja seitit kasvavat.

Kokoomuksella taas ei ole esittää oikeastaan minkäänlaisia poliittisia näkemyksiä. Keväällä lanseerattu viidentuhannen vihreän sävyn kosmeettinen mainospaketti on itse asiassa juuri sitä näpertelyä, josta vihreitä syytetään, ja muuta ei ole ainakaan toistaiseksi tarjottu. Oletettavasti puolueen mainostoimisto vahtii valppaasti kaikkia, jotka yrittävät ottaa kantaa johonkin ihan oikeaan poliittiseen kysymykseen toruakseen lempeästi hairahtuneita.

Pienpuolueiden joukossa yhteiskunnallinen harrastuneisuus on, jos mahdollista, vieläkin vähäisempää. Perussuomalaisen olettavat, että pelkkä ovien sulkeminen riittää pitämään pahan maailman loitolla, ja RKP:lle minkään valtakunnan linjalla ei ole mitään väliä så länge det är samma på svenska.

Ajan henkeä voisi kutsua epäyhteiskunnalliseksi. Maassamme tunnutaan ajateltavan, että politiikka on sinällään pahasta.

Varsinkin sellainen politiikka, joka ottaa aidosti kantaa perustaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Niin kuin nyt vaikka siihen, miten talouden tuotto pitäisi jakaa työn tekijöiden ja tuotantovälineiden omistajien kesken, tai siihen, onko nyt ihan varmaa että tuloerojen kasvu koituu kaikkien parhaaksi.

Mieluummin hoidetaan asioita.

Vanhasen hallitukset hoitivat juuri asioita, mutta ne eivät oikein johtaneet maata. Sinnikkään asioiden hoidon seurauksena valtion talous on suhdanteet huomioiden kohtalaisessa kunnossa, mutta yhteiskunnassamme on arvokriisi. Erilaiset ryhmät ovat toistensa kraiveleissa, mutta maan johto ei ole tehnyt oikeastaan minkäänlaisia moraalisia linjauksia. Niitä olisi tarvittu. Ja niiden lisäksi olisi tarvittu vähän näkemystä.

Yhteiskunnasta näet. Oikeistossa oltiin pitkään sitä mieltä, että koko yhteiskunnan käsite oli vasemmistolaista propagandaa, jolla moraalinen kansankokonaisuus yritettiin teknistää itselleen etuja kahmivien intressiryhmien kentäksi.

Tavallaan oikeisto oli ihan oikeassakin. Näin talous tuli osaksi politiikkaa: sittemmin valtiovalta on ymmärtänyt päätöstensä vaikutukset työpaikkojen määrään ja taloudellisen tuoton jakautumiseen niin tuotantovoimien kuin maan eri alueidenkin kesken.

Mutta ei taida ymmärtää enää. Asioita on hoidettu – ja sanon tämän ihan tahallani – Lipposen porvarihallituksesta alkaen taas teknisinä yksityiskohtina ilman, että kukaan hahmottaisi yhteiskuntaa laajempana rakenteellisena kokonaisuutena. Työssäkäyvät köyhät vain yhtäkkiä ilmestyivät jostain.

Työttömyys muuttui yhteiskunnallisesta ongelmasta yksilölliseksi ominaisuudeksi jo aikoja sitten. Rakenne jotenkin jämähti paikalleen, ja yksilön tehtävänä on yrittää keplotella itselleen etuja tai tinkiä vapauksia sen puitteissa.

Näin siis valmistaudumme seuraaviin vaaleihin, joiden alla tullaan keskustelemaan kirkon asemasta, vähemmistöjen oikeuksista ja maahanmuutosta, samalla kun media käy jo täyttä päätä presidentinvaaleja.

Nousevat teemat ovat sinänsä tärkeitä. Mutta siitä yhteiskunnastakin pitäisi puhua jotain. Olisi mukavaa, jos puoluetoimistoissa jätettäisiin se mainostoimistojen käyttö vähän vähemmälle, ja otettaisiin poliittisen filosofian klassikot taas esiin. Ihan sieltä järeimmästä päästä.