Valtio ja kirkko

Valtion ja kirkon suhde ei ole kovin intohimoinen. Pikemminkin kyse on vanhan parin vakiintuneesta tavasta. Yhteinen historia on pitkä, eikä omaisuutta oikein viitsittäisi jakaa, kun sitä on kertynyt jo 1500-luvun lopulta.

Intohimot heräävät vasta, kun aletaan puhua suhteen purkamisesta. Olin paikalla todistamassa.

Viikonloppuna pidetyssä puoluekokouksessa näet Vihreiden poliittiseen ohjelmaan äänestettiin kanta, jonka mukaan valtion pitäisi myöntää kristitylle kumppanilleen ero. Lisäys oli yksi yhdeksästäsadasta ehdotuksesta joita ohjelmaan tehtiin, ja se meni läpi ilman keskustelua, jolle ei vain ollut aikaa. Ateistinen puoli oli organisoituneempi ja voitti. Itse äänestin vastaan: en kannata kirkon erottamista valtiosta.

Kannatan sitä, että kirkko eroaa itse. Perustelen.

Edesmennyt arkkipiispa Mikko Juva sanoi joskus, että aina, kun kirkko on liittoutunut vallan kanssa, se on hävinnyt. Tarkemmin ajatellen väite on aivan totta. Valtion kanssa liittoutuneiden pohjoisten kansankirkkojen jäsenmäärät ovat kyllä suhteellisen korkeat, mutta kävijöistä on pulaa. Esimerkiksi niissä eteläamerikkalaisissa maissa, joissa kirkko on asettunut vallan vastavoimaksi, myös ihmisten suhde uskontoon on läheisempi.

Esimerkkejä löytyy lähempääkin. Ajatellaan vaikkapa Venäjää ja Puolaa.

Uutisvuodon katselijoiden näkökulmasta ortodoksinen kirkko vaikuttaa sympaattisen punakalta ja pykniseltä, mutta se on ollut myös Venäjän keisarin itsevallan vankka tukija läpi historian.

Itä-Rooman keisarikunnasta alkaneen tradition mukaan Venäjän ortodoksisen kirkon pää on ollut keisari. Niinpä ortodoksinen kirkko ei ollut kovin vahva vastavoima myöskään sosialismille. Päinvastoin. Saadakseen toimia reaalisosialismin kaudella edes vähän, sen täytyi vaieta Stalinin rikoksista ja tukea järjestelmää.

Puolassa katolinen kirkko säilytti kriittisemmän etäisyyden valtaan ja toimi tärkeimpänä sisäisenä oppositiona myös kommunistisen komennon kaudella. Se on katolinen perinne: paavi kruunaa keisarin, mutta keisari ei valitse paavia. Vanhan järjestelmän romahdettua Puolasta kuoriutui uuden Euroopan uskonnollisin maa.

Kirkko voitti, tosin en tiedä voittivatko ihmiset. Abortti- ja ehkäisykysymyksissä Puola on amerikkalaisten republikaanien linjoilla, eikä naisten yhteiskunnallisen aseman kohentaminen nykyistä paaviakin paavillisemmassa maassa ole kovin helppoa. Mutta Puolan kirkon poliittinen omatunto on puhdas, ja se kykeni olemaan aidosti ihmisten puolella valtaa vastaan kun sitä tarvittiin.

Näitä kysymyksiä olisi hyvä pohtia silloin, kun mietitään kirkon ja valtion suhdetta. Voidaan ajatella, että kirkon ja valtion nykyinen liitto uskonnollistaa valtiota. Yhtä hyvin voidaan ajatella, että se maallistaa kirkkoa. Valtiosta vapaana kirkko olisi ehkä nykyistä vähän pienempi, mutta myös uskonnollisempi instituutio. Tästä voi tehdä monenlaisia johtopäätöksiä: eräs ateistinen ystäväni kannattaa kirkon ja valtion liittoa juuri siksi, että sen myötä kirkko pysyy heikkona.

Puhuttaessa kirkon ja valtion suhteesta puhutaan toki aivan muusta kuin kirkon toimintavapaudesta.

Ihmisten vastustus kirkon ja valtion yhteyttä kohtaan kumpuaa usein omista kokemuksista. Monet ovat joutuneet osallistumaan liian tunnustukselliseksi kokemaansa uskonnonopetukseen vastoin omaa vakaumusta. Kirkko on lisäksi läsnä elämän käännekohdissa, jos ei omissa niin ainakin kavereiden, halusi ihminen sitä tai ei.

Vapautta olla osallistumatta pitäisi lisätä, että halukkaiden vapaus osallistua säilyisi. Uskonnonopetusta pitäisi lisäksi kehittää yleisen uskontotiedon suuntaan. Tosin päätellen tavoista, joilla eri uskonnoista keskustellaan, opetuksen määrää pitäisi lisätä, niin että esitetty kritiikki perustuisi parempaan asiantuntemukseen ja osuisi edes lähelle maaliaan.

Kriitikoiden puheissa kristinusko vaikuttaa tukahduttavalta, jopa väkivaltaiselta uskomusjärjestelmältä. Itse en ole sellaista uskonnollisuutta kohdannut, vaikka aidosti uskonkin, että myös sellaista on olemassa. Omien kokemusteni mukaan usko on lempeän sallivaa välittämistä. Näitä kokemuksia on kertynyt sekä kristityistä isovanhemmista että pappiskavereista. He eivät sattuneet olemaan lestadiolaisia tai fundamentalisteja. Niitäkin toki on.

Uskonto avaa mahdollisuuksia puhua asioista, joista ei muuten tulisi puhuttua, ja se mahdollistaa yhteisöllisen elämän organisoitumisen tavoilla, joita ei ilman uskontoa olisi. En osaa pitää kirkon ja valtion liittoa kovin vaarallisena, saati yksilöllisiä vapauksia loukkaavana järjestelynä. Mutta en osaa pitää sitä myöskään välttämättömänä.

Keskustelua olisi hyvä jatkaa kirkon sisällä. Kirkon pitäisi pohtia sitä, mihin se tarvitsee valtiota. Ja olisiko parempi olla ilman. Silläkin voisi olla puolensa.