Vuosi 1968 jakaa edelleen

Olen usein määritellyt oman sijaintini poliittisella kartalla niin, että olen Paavo Lipposesta vasemmalle ja Sirpa Pietikäisestä vähän oikealle. Jälkimmäisestä en tosin ole ihan varma, mutta jos ei muuta, ajatuksella voi ainakin viihdyttää itseään.

Sitä paitsi erot ovat nykyään aika pieniä. Jos Vasemmistoliitto nousisi päähallituspuolueeksi, se ei toimeenpanisi sosialistista vallankumousta, vaan rakentaisi kolme uutta ydinvoimalaa ja rajoittaisi maahanmuuttoa.

Pieniä eroja on siinä, keitä puolueet kuuntelevat. Kokoomus kuuntelee Nokiaa aika herkällä korvalla, kun puhutaan esimerkiksi tekijänoikeuslainsäädännöstä. Demarit taas komppaavat metsäteollisuutta, joka työllistää tärkeän osan heidän kannattajistaan. Keskusta nyökyttelee kuluneen vuoden uutisvirran perusteella eniten maksaneelle.

Vielä paljon monimutkaiseksi asia käy, kun siirrytään läntisestä Euroopasta vanhan rautaesiripun itäpuolelle. Onko Neuvostoliiton saavutuksia puolusteleva ja sen hirmutekoja vähättelevä Putin oikeistolainen vai vasemmistolainen? Entä Jeltsin? Mikä on vaalit voittaneen Unkarin kansallismielisen oikeiston suhde reaalisosialismin kauteen? Mitä ihmettä tarkoittaa se, että Kirgisian uusi johto määrittelee itsensä sosialidemokraattiseksi? Ja kumpi siellä nyt sitten on edistyksen ja kumpi taantumuksen asialla, uusin valta vai vanha? Niin, ja mitä edistys ja taantumus nykyään tarkoittavat?

Melkein kaikki poliittiset puolueet lupaavat melkein samanlaista kapitalismia.

Luultavasti onkin käymässä niin, että perustavin poliittinen jakolinja on se, joka erottaa USA:n demokraatit ja republikaanit toisistaan: talouspoliittiset marginaalit ovat pieniä, erottavana tekijänä on suhde 1960-luvun kulttuurimurrokseen.

George Bush tokaisi väärennettyjä vaaleja edeltäneen kampanjansa aikana, että piti kyllä Beatlesista, mutta vain vuoteen 1965 saakka. 

Love me do putosi, Sgt. Pepperin psykedelia ei. Siinäpä vedenjakajamme.

Bush kannatti kulutusyhteiskuntaa Jumala mielessä ja housut jalassa.
 
Republikaaneille homojen tärkein oikeus on kääntyä heteroksi, sukupuolten tasa-arvo on kaunis idea, mutta ei toimi käytännössä, ja vapaa seksi voidaan sallia vain valtansa vakiinnuttaneille miehille.

Isää pitää kunnioittaa ja talouden etu voittaa huolen ympäristön tilasta. Lisää autoja, vähemmän junia.

Demokraatit taas ovat kaikessa 1960-luvun kannalla, vähemmistöjen oikeuksista vapaan valinnan yhteiskuntaan. 60-luku ei vapauttanut ihmistä, mutta se vapautti kaikki kuluttajat osallistumaan markkinoiden toimintaan, ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. 

Vasta 1960-luvun murros todella mahdollisti nykyisen kaltaisen markkinatalouden synnyn.

Monille vuosi 1968 merkitsi tietynlaisen vasemmistolaisuuden läpimurtoa. Kyllä vain, mutta se tapahtui tavalla, jonka hyväksyy myös nykyinen liberaali oikeisto. Tuon vuoden vaikutus työn ja pääoman keskinäisen suhteen määrittelyyn jäi marginaaliseksi, mutta silloin neuvotellut uudet sopimukset sukupolvien ja sukupuolten keskinäistä suhteista jäivät voimaan.

Suomessa demokraatit ovat niskan päällä, kuten muuallakin läntisessä Euroopassa. Aborttioikeuden rajoittamista ei vaadita, teineille saa antaa seksuaalikasvatusta ja auktoriteettien kunnioitusta ei oikein osata vaatia, kun auktoriteettiasemassa olevat ihmiset ovat itse sellaisia, jotka vastustavat auktoriteetteja.

Jakolinja on kuitenkin olemassa – esimerkiksi kirkon sisällä. Päivi Räsäsen tytär ei suinkaan sattumalta poseeraa kihlattuineen kristillisten mainoksessa 1950-luvun kellohameessa. Silloinhan asiat olivat vielä hyvin. Ei ollut pitkiä tukkia, vapaata seksiä eikä homojen oikeuksia. Isän sana oli laki. Nykyisessä evankelisluterilaisessa kirkossa ei muusta enää puhutakaan kuin 1960-luvun perinnöstä: naisten ja homojen oikeuksista ja auktoriteettien erehtymättömyydestä.

Samainen suhde 1960-lukuun jakaa myös Euroopan uuteen ja vanhaan. 

Entisessä itäblokissa 1960-luvun kumous on edelleen tekemättä, sillä kommunististen puolueiden kolmas maailmankonferenssi ei suositellut kapinaan ryhtymistä. Sen seurauksena sukupuoliroolit ovat vahvat, vähemmistöjen oikeudet heikot. Mustalaisia saa kohdella miten huvittaa, naiset eivät osallistu päätöksentekoon samassa laajuudessa kuin meillä, ja homojen oikeudet ovat samaa luokkaa kuin rikollisilla. 

Puolassa, kuten monessa muussakin uuden Euroopan maassa, abortti on laiton.

Ehkä olennaisin poliittinen kysymys onkin se, mikä on itse kunkin suhde 60-luvun perintöön. Tietenkin sen lisäksi, keiden rahoilla politiikkaa tehdään.

jukkarelander
Vihreät Helsinki

Jukka Relander on Helsinkiläinen viestintäalan ammattilainen, Euroopan kirjastoseurojen liiton puheenjohtaja ja Helsingin yleisen kirkkovaltuuston jäsen.
Relander harrastaa perhokalastusta, kalastuksen filosofiaa, musiikkia, lukemista ja kävelyä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu