Back in the U.S.S.R

Väärin, en kaipaa Neuvostoliittoa. Ajattelen Beatlesia.

Teema-kanava esitti viikonloppuna dokumentin Beatlesien vaikutuksesta 1970-luvun Neuvostoliitossa. Ensi kuulemalta ajatus tuntuu aika yllättävältä, sillä Liverpoolin lahja maailman teineille ei koskaan edes käynyt reaalisosialismin totalitaristisessa kotimaassa. Levyjen myyntikin pysyi kiellettynä niin pitkään kuin Leonid Brezhnev eli.

Tästä huolimatta Beatles tuli luoneeksi kokonaisen sukupolven – siis myös Neuvostoliitossa.

Sikäläinen yhteiskuntajärjestelmä kesti Hitlerin hyökkäyksen, Stalinin vainot, nälän ja puutteen, mutta se ei olisi kestänyt neljää iloista pörröpäätä Liverpoolista livenä.

Neuvostoliitto ei kestänyt edes kaukovaikutusta. Pitkään luultiin, että sosialismi kuolisi omaan mahdottomuuteensa. Jälkikäteen on epäilty, että näin kävi: että järjestelmä sortui hiljaiseen vastarintaan, kun porukkaa nyt ei vain kiinnostanut. On epäilty sitäkin, että puute, tyhjät hyllyt ja yleinen ahdasmielisyys vainoineen ja vankiloineen olisi vieraannuttanut ihmiset yhteiskunnasta, joka lupasi uljasta huomenta, mutta tarjosi vain valtavan vankilan.

Venäläinen historioitsija Mihail Safanov on sitä mieltä, että Neuvostoliiton kaatoi yhtye nimeltä The Beatles. Safanovin mukaan Beatles levisi kädestä käteen, kelanauhurilta toiselle, ja sairastutti kokonaisen sukupolven rakastamaan vapautta. ”Ilman tätä rakkautta”, Safanov kirjoittaa, ”totalitarismin romahdus olisi ollut mahdotonta riippumatta siitä, kuinka syvään konkurssiin neuvostotalous oli ajautunut”.

Väite tuntuu hurjalta. Mutta sekä Safanov että Teeman esittämä dokumentti seisovat teesinsä takana. Kielletty musiikki tavoitti kokonaisen koulutetun sukupolven, joka sai sen tahdissa maistaa vapautta, josta ei aiemmin osattu edes uneksia. Juuri tästä joukosta kasvoi Neuvostoliiton ”kadotettu sukupolvi”, joukko, joka integroitui kyllä systeemin, mutta vailla uskoa. Tuo sukupolvi ei koskaan sisäistänyt täydellisesti sitä, mitä järjestelmä neuvostokansalaiselta edellytti. Beatlesit opettivat neuvostonuorisolle, mitä sana teini-ikä tarkoitti, ja teini-ikä opetti haluamaan jotain muuta kuin asemaa rattaana ruostuvassa koneistossa.

Sain jonkinlaista makua näistä kuvioista käydessäni Mongoliassa kymmenisen vuotta sitten. Siellä ajateltiin Kiinasta kuin meillä Venäjästä. Kiinasta ei tule koskaan mitään hyvää, Venäjältä taas säteilee vapautta, uutta aikaa ja muuta kivaa, kuin meille lännestä.

Kuulostaa vähintäänkin paradoksaaliselta. Mutta ainakin rock’n’roll tuotiin Mongoliaan Siperiasta, Irtkutsikin maanalaisilta markkinoilta.

Sillä opiskelleet nuoret salakuljettivat levyjä ja kelanauhoja jo kauan ennen kuin kukaan sanoi glasnost. Siperia oli jo Beatlesin kotikenttää 1970-luvulla. Miksipä ei siis pistettäisi sukkia pyörimään myös jokaisessa jurtassa.

Näin ideat leviävät. Ei siihen tarvita nettiä, vaan tarve, tuote ja vähän tekniikkaa. Ja lisäksi jotain, jota ei voi selittää.

Oudointa tässä on näet se, että Beatles tuotti rautaesiripun molemmin puolin täsmälleen saman reaktion, vaikka kaiken järjen mukaan olosuhteissa oli melkoisia eroja. Sama utopia, sama lupaus pörröisestä vapaudesta, tempaisi mukaansa yhtä lailla niin Lontoossa ja Melbournessa kuin Moskovassa ja Minskissäkin.

Mikä se lupaus sitten oikein oli?

Yksinkertainen vastaus on se, että kylmän sodan korkeat osapuolet olivat keski-ikäisten hallitsemia kravattiyhteiskuntia, joissa opetettiin kävelemään ryhdikkäästi, puhumaan korrektisti ja työskentelemään kurinalaisesti. Viiden päivän työviikon tilalle Beatles tarjosi paljon enemmän: rakkautta Eight Days a Week.

Kun esirippu aukesi, John, Paul, George ja Ringo astuivat esiin, oli kuin näyttämölle olisi asettunut nuoruus itse. Ja tuolloin nuoruus näytti samalta kuin elämä.

Mutta ehkä kuvio on vähän monimutkaisempi. Sotien jälkeinen politiikka loi kontrollin, tuotannon, byrokratian ja pidättyvyyden yhteiskunnan, jossa tuotettiin ja säästettiin. Piilevän lupauksen mukaan pidättyvyydestä palkittaisiin sitten joskus, tuonnempana.

Beatlesien vauhdittama 1960-luvun murros vapautti ruumiin, halun ja ilmaisun. Yhteiskunnalle syntyi uusi henkinen perusta. Vapaus ei ollut järjen, vaan haluamisen vapautta, hyveenä ei ollut säästäväisyys vaan kulutus, palkintoa ei haluttu enää odottaa, vaan se haluttiin heti, pidättyvyyden tilalle tulivat seksuaalinen ja ruumiillinen vapaus, kontrollin tilalle vapaa itseilmaisu.

Tämä kaikki salakuljetettiin Neuvostoliittoon rahisevilla savikiekoilla ja niistä tehdyillä kelanauhakopioilla. Näin Beatles tuli rakentaneeksi Neuvostoliittoon kulutuksen kulttuurin jo ennen kuin siellä edes oli mitä kuluttaa.

Vapaus voitti. Tätä se sitten on. Jipii, hihkaisee maailman nuoriso, joskin aika innottomasti. Vapauden tunne näet jäi matkalle. Emmekä edes osaa oikein kuvitella, miten sen voisi saavuttaa.