WSOY: kriisi vai täysi kaaos?

WSOY:n kirjailijat saivat tiistaina toimitusjohtaja Veli-Pekka Elosen ja kirjallisen johtajan tehtävää hoitavan Harri Haanpään allekirjoittaman kirjeen, jolla tyynnyteltiin kuohuvia mieliä ja lupailtiin parempaa jatkoa. Samaa yritti myös Titanicin kapteeni, kun ensimmäinen kolmannes laivasta oli veden alla.

Rauhoittelun taustalla on se, että Siltalan veljekset Touko ja Aleksi – nimetkin viittaavat kirjalliseen taustaan – saivat isosta talosta tarpeekseen, jättivät WSOY:n ja perustavat oman kustantamon. Joukko eturivin kirjailijoita lähti perässä. Finlandia-palkittuja tekijöitä tarttui matkaan ainakin kolme. Painosten kuninkaasta Ilkka Remeksestä ilmeisesti neuvotellaan vielä, eikä Jari Tervokaan ole vielä tehnyt päätöstään.

Toimitusjohtaja Veli-Pekka Elonen vakuutteli, ettei suonenisku tunnu pitkään. Jokainen kirjallisella alalla työskentelevä kuitenkin tietää, että tuntuu se. Hiroshimakin toipui atomipommista, mutta aikaa siinä meni. Lisäksi lähtijöiden virta saattaa yltyä joukkopaoksi tai ainakin tuplaantua ennen kuin asettuu. Eikä lähteminen rajoitu kirjailijoihin. WSOY:n tuloshakuinen linja ja liian tiukalle puristetut henkilöresurssit ovat ajaneet työntekijät sen verran tiukoille, että Siltalat pääsevät kuorimaan parhaat päältä omaan firmaansa. Ja jokaisen pätevän toimittajan mukana lähtee ainakin kaksi kirjailijaa lisää.

WSOY on Sanoma-konsernin toinen osa, pörssikatraan boheemi porsas, joka on alkanut pukeutua ajanmukaisesti leikattuun pikkutakkiin ja trimmata itseään omistajien toiveiden mukaiseksi. Jotain kertoo sekin, että Elosen edeltäjä Jorma Kaimio oli etruskin kieleen perehtynyt latinisti, joka opetteli kirjapidon vasta kun pakko oli. Elonen taas on nuori juristi, jota luonnehdittiin toissavuotisen nimitysuutisen yhteydessä ”kokeneeksi yritysjohtajaksi, jolla on vahva liikkeenjohdollinen osaaminen ja hyvä viestintätoimialan tuntemus”. Kaunokirjallisuutta hän ei ollut juuri lukenut. Kustantamon johdossa pitäisi tuntea kirjallisuus, ja vallankin omat kirjailijat. Touko Siltala tuntee, ja porukka lähti mukaan.

Kustannusalalla kuohuu muutenkin. Otavalle palkattiin viime marraskuussa toimitusjohtajaksi Nordean aluejohtaja Sara Mella, joka on ehkä lukenut kirjoja, mutta jonka tausta viittaa enemmän taloustaitoihin kuin kykyyn tarjota nyyhkivälle ensilyyrikolle olkapäätä. Otavan otteet koventuivat tosin jo aiemmin, täysin Mellasta riippumatta, kun perinteikäs sukuyhtiö alkoi käydä muissa kustantamoissa ostoksilla. Teoksesta hankittiin nuori, jo kannuksensa ansainnut lupaus Juha Itkonen, jolle tarjottiin sen verran paksua setelitukkoa, että siirtyminen tuntui kannattavalta. Juuri ennen Mellan nimitystä Otava hankki myös visuaalisesti lahjakkaan ja mediassa viihtyvän Riikka Pulkkisen, jonka neljänteen painokseen yltänyt esikoisteos Raja ilmestyi Gummerukselta 2006.

Kustantamoiden voittaessa kirjailijat häviävät. Näin ainakin kävi Itkoselle, jonka Otavalta ilmestynyt uutukainen Kohti kärsi selvästi puutteellisesta kustannustoimittamisesta. Kirjassa on sata sivua liikaa, kiteytetympi ja paremmin toimitettu teksti olisi saanut myös lukijat mukaansa. Pulkkista saattaa hyvinkin odottaa sama kohtalo. Isoissa taloissa tehdään rahaa, ja vasta toissijaisesti kirjoja.

Pulkkisen ja Itkosen loikkaukset viestivät myös laajemmista muutoksista. Perinteisissä, kulttuurilaitoksiksi itsensä mieltäneissä kustantamoissa kustannettiin menestysteoksia, joiden tuotoilla voitiin rahoittaa kokeellista lyriikkaa ja kasvattaa seuraavaa kirjallista polvea. Otava tuntuisi ainakin haluavan kirjailijansa valmiina ja sysää kasvatustehtävän pienkustantamoille. Annetaan nuorten yrittää ja ostetaan pois, kunhan taimi on tuloillaan. Jos ajattelutapa on todellakin tämä, se koituu koko alan tappioksi. Pienkustantamoilla ei kerta kaikkiaan ole pitkässä juoksussa varaa kasvattaa lupauksia suurten ostettaviksi, eikä suurilla ole näemmä halua odottaa, että nuoresta lupauksesta varttuu menestyjä.

WSOY:n tilanne tuntuisi osoittavan, että pörssiyhtiöksi muuttuneessa vanhassa perinteisessä talossa tilanne on vielä huonompi. Hyvin hoidetun kirjailijan kynnys vaihtaa kustantajaa on erittäin korkea. Oma kustannustoimittaja, silloin kun luotto pelaa, on kirjailijan elämän tärkein ihminen, heti puolison ja lasten jälkeen. Kirjaa kirjoitettaessa ajetaan aina lyhyet valot päällä, ja jokainen tulee sokeaksi omalle tekstilleen ennemmin tai myöhemmin. Taitava ensimmäinen lukija kertoo kirjailijalle missä mennään, auttaa rakenteen luomisessa ja osoittaa mikä toimii ja mikä ei. Useimmat kirjailijat viihtyvätkin samassa talossa esikoisesta nekrologiin. Mutta heistä on pidettävä huolta.

Tuottoja tuijottaessaan kustantamot ovat kuitenkin kääntäneet selkänsä kirjailijoille. Osittain siksi, ettei henkilökunta ehdi kokousrumbaltaan ja työnseurantalomakkeiden täytöltään kiinnittää huomiota varsinaisiin töihin, mutta valtaosin siksi, että kaunokirjallisuus tuottaa yhä vähemmän suhteessa lihavaan oppikirjabisnekseen. Paras satsaus kaunokirjallisuuteen voisikin olla se, että Suomen koulut kieltäytyisivät vaihtamasta oppikirjojaan joka vuosi ja vaatisivat yhdelle painokselle kolmen vuoden käyttöikää.

Niin tuskin käy. Mutta Siltaloiden lähtö on jo havahduttanut, ainakin hetkeksi. Keskiviikkoisessa Aamulehden haastattelussa Harri Haanpää tulee melko selvin sanoin myöntäneeksi, että kirjailijat pääsivät unohtumaan ja henkilökuntaa on ollut liian vähän. Kirjeessään Haanpää ja toimitusjohtaja sitoutuvat ”omasta puolestaan kuuntelemaan kirjailijoita” ja lupailevat kustannustoimintaan pitkäjänteisyyttä, mitä ilmeisimmin lyhytjänteiseen myyntihakuisuuden tilalle. Näkee ken elää. Aika moni kirjailija katselee näitä muutoksia ainakin talon ulkopuolelta.