*

Jukka Relander Järkivihreä

Koskipolitiikka pitää kääntää nyt

Suhteeni vesistöihin lähtee kokemuksista: mökkeilystä, retkeilystä ja kalastuksesta. Ilman metsissä ja vesillä vietettyjä viikkoja ja kuukausia tuskin olisin ryhtynyt vihreäksi. Joskus laskin, että olen viettänyt vuoden elämästäni teltassa. Se vaikuttaa näkökulmaan.

 

Jokien arvon ymmärsin taimenten kautta. Sain ensimmäiset pilkukkaat kalani Muotkatuntureilla virtaavasta Vestojoesta 14-vuotiaana, joskus 80-luvun alussa. Paikka oli tiiviin pajukon keskellä avautunut suvanto. Läpitunkemattoman risukon reunustama joki asettui poikamiesyksiön kokoiseksi lompoloksi, jossa tuikki puron kokoon nähden yllättävän kookkaita taimenia. Vavan kärjessä tuntunut tärähdys tuotti kokovartaloreaktion, jollaista en muista myöhemmin kokeneeni. Se oli yksi elämäni parhaista päivistä.

 

Ajattelin tuolloin, ja pitkään sen jälkeen, että taimen on erämaan arka ja varovainen kala, joka säikkyy ihmistä ja sivistystä ja siksi viihtyy vain kaukaisen kairan keskellä kiemurtelevassa hiljaisessa virrassa. Kalastinkin parikymmentä vuotta vain napapiirin pohjoispuolella, kuvitellen, että taimen ja erämaa olivat yhtä.

 

Olin väärässä. Taimen on myös kulttuurivesien kala, joka viihtyy erämaajokien lisäksi siltarummuissa, myllynraunioissa ja pikkukaupunkien puistoja puhkovissa puroissa. Ainakin muissa maissa.

 

Perhokalastus on kehittynyt nykyiselleen tiheästi asutun Etelä-Englannin kalkkivirroilla, kulttuurimaisemien keskellä. Maassa, jossa keksittiin moderni teollisuus. Monet muutkin maat ovat hoitaneet vesistönsä meitä paremmin. Ihan mittakaavaksi: yksin Eestissä on 93 jokea, joissa on mereen vaeltava luonnonvarainen taimenkanta. Meillä noita kantoja on jäljellä muutama, ja alkuperäisiä lohijokia on koko maassa enää neljä, viisi kappaletta. Lohikalat ja vesistöt voivat paremmmin jopa edesmenneessä Neuvostoliitossa, kuin sotien jälkeisessä Suomessa.

 

Jos haluaa tuntea taustoja, kannattaa perehtyä Kustaa Vilkunan kirjaan Lohi. Pohjalaisen rengin työsopimuksessa luki vielä 1800-luvulla, että yhtenä päivänä viikossa piti tarjota muuta kuin lohta. Omassa lapsuudessani 1970-luvulla kalojen kuningasta sai enää Tenosta, ja ruokana sen status oli samaa tasoa kuin kaviaarilla. Lajina lohi tuhottiin lähes sukupuuttoon kolmessakymmenessä vuodessa.

 

Tuho alkoi Kemin Isohaarasta. Saksalaiset olivat Pohjois-Suomesta vetäytyessään räjäyttäneet Kemijoen ylittävän sillan. Pohjolan voima Oy tarjoutui rakentamaan sen, jos saisi samalla rakentaa voimalan. Sodanjälkeisissä poikkeusoloissa tähän suostuttiin. Isohaaran voimala otettiin käyttöön 1948, ja koska se sijaitsi Kemijoen suulla, se sulki lohen pääsyn maailman tuottoisimpaan lohijokeen. Kaloille rakennettiin hissi, jota ne eivät jostain syystä oppineet käyttämään. Kemin lohi oli sukupuutossa 1950-luvun alussa.

 

Yhtiöt sovelsivat samaa taktiikkaa kaikkien muidenkin jokien kohdalla: vesistöt suusta poikki, lohikanta kerralla sukupuuttoon, jotta yläjuoksun kosket voidaan padota pienemmin riidoin. Parin kymmenen vuoden kuluttua Suomen Itämereen laskevissa joissa eläneet luonnonvaraiset lohet laskettiin sirkkelikäden sormin.

 

Käsittämättömintä on, että sama peli jatkuu edelleen. Pohjolan voima haluaisi saattaa Iijoen tuhon loppuun rakentamalla Kollajan altaan. Voimayhtiöt ovat ties mihin vedoten kieltäytyneet rakentamasta kalateitä ja väistäneet velvollisuuttaan korjata edes osan aihettamastaan tuhosta. Suomi voisi olla kalastusmatkailun suurvalta, nyt meillä on tarjota vain padotut ja rehevöityneet vedet. Norjassa ja Ruotsissa on osattu toimia fiksummin: alimmat padot on sijoitettu parinkymmenen kilometrin päähän merestä, joten lohen luonnonkannat ovat säilyneet aivan toisella tavalla. Esimerkki osoittaa, että luontoon voi suhtautua myös kunnioittavasti.

 

Itse koin ahaa-elämyksen Vanhankaupunginkoskella viitisentoista vuotta sitten. Olin alkanyt vetää TV-keskustelua Ylen Teema-kanavalla, ja kaipasin vastapainoa intensiiviselle tv-työlle. Iltakävelyllä huomasin, että porukka todella kalastaa kotini lähellä virranneella koskella ja päätin kokeilla minäkin. Joinakin hämärtyvinä syysiltoina saatoin kokea jotain siitä, mitä olin aina etsinyt Lapista, puolen kilometrin päässä kotioveltani. Ja samalla tulin myös yhä tietoisemmaksi Vantaanjoen monista ongelmista.

 

Myönnän auliisti, että aloitteeni Vanhankaupunginkosken padon purkamiseksi sisältää omakohtaista tunnelatausta. Mutta perustelut ovat yleisempiä: meidän on käännettävä vuosikymmeniä jatkunut luonnosta piittaamaton vesistöpolitiikka järkevämpään suuntaan. Luonto, kalat ja matkailuyrittäjät kiittävät. Ja homma on hyvä aloittaa Helsingistä.

 

Padon purkamisen herättämiin huoliin yritän vastata oheisella videolla, jossa myös Tommi Korpela ottaa kantaa vapaan kosken puolesta. Katsokaa itse, onnistunko yrityksessäni.

 

https://.be

 

 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän vilenin kuva
Aimo Remes

Olipa todella tietoani avartava asiantuntijan kertomus, minulla on tähänsaakka ollut käsitys, että taimen ja tammukka ovat eri lajeja sekä kaltio on suomenkielellä lähde eikä puronsuvanto.
Torniojoessa on tainnut olla lohta kuitenkin kirjoittajan tietimättä.
Börje voisi selvittää kokeneena Lapinkävijänä mikä on LOMPOLO.

Toimituksen poiminnat